Sulhasmiäs

Siälä näyttelyssä me treffattiin tommonen ihana, iso poikakoira, jonka kanssa mulla synkkas heti. Sen nimi on Sakke ja se sattuu olemaan Ikimuiston ja Mopedimuorin kennelin koiruli niinku mäkin alunperin. Ei meidän ihmiset kuulemma aluks ollenkaan kattonu sitä sillä silmällä, mutta kun se oli niin söpö ja hyppäs heti Kaisan syliin istumaan, kun pyydettiin, niin se kuulemma vallotti heti niiden syrämmen. Eikä huonoa kuvaa antanu sekään, että se valittiin siellä näyttelyssä rotunsa pahaaksi veteraaniksi.

Kyllä mäkin siihen ihastuin, vaikken oo vielä kehdannu täällä kertookaan. Soli niin kiva, kun meillon just samanlainen huumorintaju. Se oli heti valmis leikkiin riahuleikkejä, kun mä ehdotin, vaikka se on jo veteraani-ikäinen koira. No, kevääseen on vielä pitkä aika, mutta saas ny nähdä olisko se sulhasmiäs tässä. Mitäs te ootte miältä. Eiks oo komee vanha herra?

Tuuletusta

Tommosen rankan misseilysession jälkeen on kiva heittäytyy vapaalle ja tuuletella kunnolla. Tuuletusta meidän turkki sen pesun jälkeen oikeesti tarvitsikin , sillä onhan se nyt aika noloo, että lapinkoirat tuoksuu persikalle. Semmosta jotain trooppiset hedelmät -hajustetta siinä koirashampoossa nimittäin oli.

Seita varsinkin tuuletti ja viiletti metsässä tänään ihan sata lasissa ja tais se hankkia takaisin osan siitä kurastakin, joka just sillä shampoolla pois kuurattiin...Mutta eihän se mitään lapinkoiran elämää oo, jos ei saa vähä riehua ja rymytä. Puudelit ne vaan puhtaina sohvan reunalla istuu..

Näytelmissä

On toi näytteleminen vaan jännää hommaa. Aamulla lähettiin tosi aikasin. Perillä ihmeteltiin sitä meininkiä ensin tunnin verran. Seita rupes vähä huuteleen yhelle isolle samojedille, mut kyllä se sit hiljeni, kun me sanottiin, et se saa tapella ihan yksin, jos kerran kaivaa verta nenästänsä. Siitä se vähä lannistui ja hiljeni. Muuten se olikin tosi nätisti, vaikka sitä selvästi jännitti.

Mä jouduin hetkeks ison pikkutyttölauman saaliiks. Ne silitti mut melkeen lyttyyn. Sitten tuli meidän vuoro lähtee näyttelemään.

Alunperin meidän omien ihmisten ei pitänyt tulla kehään ollenkaan, kun korkeempaa ei hotsita, eikä ton matalamman jalat jaksa. Korkeempi joutui nyt sit kumminkin vähän juoksenteleen, kun yks ihminen ei tullutkaan, jonka piti esiintyy meidän kanssa. Tuommoselta se näytti.

Kaikilla muilla tyttökoirilla oli hieno turkki päällä, mutta meilloli vaan tämmöset pikku bikinit. Punaiset nauhat me kumminkin saatiin. Se tarkoittaa kuulemma "erittäin hyvä". Tuomari sanoi, että mulla on miellyttävä ja rauhallinen luonne ja, että Seita on terhakka. Se meitä kyllä vähän nauratti. Mut aika ylpeeltä toi terhakka blondi tossa kyllä näyttää.. ja mä katselen ihaillen yhtä kivan väristä kilpakumppania, jolla tosiaan oli vielä turkkikin tallella..

Saa nyt nähdä oliko nää meidän viimeset näyttelyt. Saattaa hyvin ollakin, mutta eihän sitä koskaan tiedä..

Pesu ja linkous

Niitä missikilpailuja varten meidät tänään pestiin ja kuten kuvasta näkyy, mä en ollu siitä kauheen onnellinen..
Kun pääsin suihkusta pois, hyppäsin tuolille ja käynnistin linkousohjelman.

Se oli Seitan mielestä niin hurjan näköstä, että se tuli kysyyn onks mulla kaikki ihan okei ja olihan mulla. Vähän inhotti ja kutitti vaan...Mutta Seitasta tuli taas häikäisevän valkonen. Ihmiset olikin kuulemma melkeen jo unohtanu, minkä värinen se on oikeesti, kun me ollaan pitkään hankittu vähän sävytystä turkkiin yhestä vanhasta tunkiosta.

Huomenna aamulla sit ajellaan misseilemään. Lupasivat säätiedotuksessa rankkoja sateita, niin, että mun mielestä tän koko pesuoperaationkin olis voinu jättää ihan luonnon hoidettavaks..

Veneilyharjoituksia

Tänään käytiin korkeemman ihmisen kanssa vähän veneilemässä. Tarttee kuulemma harjotella, kun pian muutetaan järven rannalle. Se oli jännää. Veneestä näki kauas ja tuuli tuoksui kivalta. Seita ei päässy mukaan, kun se vähän pelkää uusia juttuja ja lauantaina sillä tulee varmasti kauhistuskiintiö pitkäks aikaa täyteen, kun meidät viedään sinne missikisoihin, mutta kyllä sekin vielä joskus veden päälle pääsee..

Autoilukonsultti

Apuaaaa! Katto ny vähän, kuinka ajat. Ei noin saa kaahata ja äkkijarruttaa.

Tänään reissun päällä mä kokeilin uutta hommaa, jota poliisit ei kuitenkaan kuulemma koirille suosittele. Mä nimittäin ryhdyin autokonsultiks. Hivuttauduin matkan aikana hissuksiin takapenkiltä etupenkkien väliin käsijarrun päälle. Siitä oli hyvät näkymät ja kummatkin ihmiset ylettyi rapsuttaan. Annoin mä välillä vähän neuvojakin, mutta kuski vaan nauroi ja lopulta apukuski rupes nipottaan jotain liikenneturvallisuudesta ja tuuppas mut takas takapenkille. Tylsääää..

Tomaattivampyyri

Kisut on sitte outoa väkeä. Toi Muska aivan erityisesti. Ei riitä, että sillon kuus varvasta ja sangen outoja tapoja. Se myös himoitsee aika epäkissamaisia ruoka-aineita, kuten tomaatteja.

Tänään korkeempi ihminen yllätti sen ruokalautaselta. Kun se sattui olemaan matalamman lautanen, sillä oli ihan hyvin aikaa käydä hakees kamera ja taltioida ton pikku tomaattivampyyrin puuhat. Se ihan oikeesti syö ne tomaatit silleen, että imee niistä sisukset pihalle. Onkohan sillä ihan kaikki niinku pitää...

Ihmisen kasvatusta

Kun koira ottaa omaks ihmisen, sen kanssa kannattais alusta saakka olla johdonmukainen. Meillon näitten kahden kanssa menny aika hyvin. Vois melkeen sanoa, että meillä noudatetaan vanhanaikaista vapaan kasvatuksen linjaa. Odotellaan, että ne itse hoksaa asioita ja yritetään vähitellen kasvattaa niitten empatiakykyä silleen, ettei niitä kauheesti tarttis komentaa, vaan ne hoksais itse. Tärkeintä on, että sekä koirat että ihmiset on iloisia ja kaikki voi suhteellisen hyvin.

Se vaan on hassuu, että noi ihmiset on niin tavattoman yksilöllisiä, vaikka sattuisivat olemaan samaa rotuaki. Toi matalampi pitää meille luentoja milloin mistäkin aiheesta, mutta on se kyllä paljon tottelevaisempi kuin korkeempi. Korkeempi ei paljon höpise, mut ei oo välikskään, kun ei me oikeesti semmosesta paljon perusteta, vaikka esitetäänkin matalammalle, että kaikki me ymmärretään ja ollaan kovasti kiinnostuneita.

Korkeempi vie meitä lenkille ja leikkaa kynnet. Matalampi antaa ruokaa ja rapsuttaa paljon, joten perusasiat on ihan kunnossa. Se mua kumminkin vähän huolestuttaa, kun matalampi on ruvennu hötkyileen jostakin tottelevaisuudesta ja tapakasvatuksesta. Sen se ottaa puheeksi varsinkin aamuisin korjaillessaan lattioilta meidän yön aikana loppuun leikkimiä tavaroita ja silloin, kun Seita on melkeen hyppiny jonkun mummon kumoon kadulla.

Mä en kyllä mitenkään jaksais ruveta niille mitään tapoja opettaan. Semmosessa on niin kauhee vaiva, mutta kai meidän vähän pitää yrittää, kun kohta siirrytään täältä maaseudulta ihan keskustaan asumaan. Tottahan ne täällä on voinu elää ku pellossa, mutta ihmisten ilmoilla pitäis varmaan osata vähän käyttäytyy. Ei oo helppoa tämä ihmisen kasvatus fiksulle lapinkoirallekaan..

Metsässä

Noh, nyt on uusia kuvia, niinkuin Marika pyysi. Jos tarkkaan katsotte tuota mun privaattikuvaa, siitä näkee, ettei mulla ole selässä pohjavillaa enää ollenkaan, ne pitkät karkeemmat karvat vaan ja koko turkki on auringossa haalistunut. Onneks on sentään kauluri jäljellä, ettei tuu ihan nakupelle olo. Seitalla on kyllä häntää jäljellä (mulla ei sitäkään), mutta vattan kohdalta se näyttää siltä kuin olis käyttäny pitkään korsettii...

No, eihän tämmönen metsässä ketään haittaa. Ihan hyvin me näinkin tarjetaan, mutta kun 25. päivä pitäis mennä sinne missikisoihin. On se noloo, jos tarttee luottaa ihan vaan sisäiseen kauneuteen..

Riahu

Nää kuvat on muuten muutaman viikon takaa, kun meillä oli vielä vähän karvoja. Nyt ei ihminen viitsi paljon kuvailla, kun ollaan kuulemma ihan nälkiintyneen näköisiä, karvattomia ruppanoita.

Semmonen mun piti kumminkin kertoo, että ihmiset ja Seitakin väittää, että mä vähä muutun joka reissulla, jolla mä käyn. Nyt, kun mä tulin sieltä järvireissulta, ne huomas sen tosi selvästi siitä, että ekaa kertaa mä en antanu Seitalle kaikessa periksi, vaikka se kiukkuskin ja vinkui ja vonkas. Mä pidin mun oman tossuluun ja kun Seita yritti laittaa kuonon tai tassut mun selän päälle osoittaakseen, että se on mua korkeemmalla, mä siirsin ystävällisesti, mutta päättäväisesti sen kuonon pois ja pistin omani sen niskaan.

On Seita edelleen suloinen ja mun oma pieni pörrösisko, mut kyllä sen on vähitellen aika ruveta aikuistuun. Söpöydellä pärjää pitkälle, mutta kyllä lauman johtajakoiralta vaaditaan vähä muutakin. Mä yritän nyt sanoo sille tän asian nätisti ja voihan se olla, et se tajuaa. Ei olis yhtään kivaa, jos meille joskus tulis ihan oikee kränä siitä, kumpi täällä kaapin paikan määrää..

Jänniä juttuja

Taas mua vietiin ton korkeemman ihmisen kans ku kuariämpäriä, mutta sehän mulle sopii. Mä tykkään kaikenlaisesta äksönistä. Ekaks mentiin tommoseen paikkaan, missä oli paljon värikkäitä vempeleitä ja kiljuvia ihmisenpentuja. Onneks ei ihminen pistäny mua minnekään kieppumaan. Paljon enemmän mä tykkäsin siitä paikasta, minne mentiin sen kiljupaikan jälkeen. Toi alempi kuva on sit sieltä.

Sielläkin oli yks ihmisenpentu, joka halus koko ajan silittää mua, mutta pääsin mä korkeemman kanssa kalaankin. Veneessä roikotin tassua laidan yli ja kokeilin, onko vesi kylmää. Sitten mä otin muutaman tunnin torkut sillä aikaa, kun ihmiset hosui semmosten kalastuskeppien kanssa.

Aamulla kävin kurkkaamassa järveen ja kumma kyllä sieltä kattoi takas kovasti saman näköinen koira kuin sieltä paljon pienemmästä vedestä Lapissa. Onkohan kaikissa vesissä saman näköiset koirat?

Sen talon ihmiset ihastui muhun niin, että nekin rupes jo höpiseen jotain niistä pennuista, joita meille ens keväänä toivotaan. Mä oon kuulemma ihan käsittämättömän fiksu näin nuoreksi koiraksi (ihminen tietysti jätti hienotunteisesti kertomatta, että mä kotona juoksentelen pianon päällä ja syön täytekyniä). Ne on joskus itse kasvattanu schäfereitä ja jotain spanieleita (mitähän ne on? Jotain espanjalaiskoiria?), mutta mä oon kuulemma niihinkin verrattuna tosi söpö ja fiksu. Ihan kiva, että ne huomas..

Väsynyt suttukuono

Tänään, kun oltiin metsälenkillä, rupes sataaroiskimaan. Me just harrastettiin Seitan kanssa omatoimiagilityä, eli vuorotellen loikittiin kaatuneiden puiden yli ja luikerreltiin ali. Siinä vähän rapaannuttiin ja Seitalle tuli aika väsy. Kotona se rojahti sit lattialle kuivumaan ja ropistelemaan hiekkaa turkinjämistään (tällä hetkellä me ollaan melkein karvattomia, kun turkki vaihtuu. Ihminen jo huolissaan keksi, että meitä pitäis vissiin lannottaa, että saatais uus syystakki missikisoihin mennessä). Mä ryhdyin jyrsiin puruluita, kun mulla on aina pattereissa vähä enemmän virtaa. Mun mielestä toi Seita oli aika hellyttävän näköinen suttukuono. Niin vissiin ihmisenkin mielestä, kun se nappas siitä kuvan.

Sopu sijaa antaa

Häkkieläimiä

Matalampi luki jostain tommosen jutun, jossa kerrotaan, että monet ihmiset jättää koiransa jopa kymmeneksi tunniksi päivässä kotiin semmoseen pieneen kuljetushäkkiin, ettei ne tekis pahaa sillä aikaa, kun ihmiset on tienaamassa koiranruokarahaa. Musta se on kamalaa ja surullista sekä niille koirille että ihmisille. Jos ottaa kotiin omaksi koiran, pitäis kyllä hyväksyä se, että me ollaan hurjia villipetoja, vaikka näytetäänkin välillä petollisesti sohvatyynyiltä tai pehmoleluilta. Me tarvitaan toimintaa ja meillä on kans tunteet niinku ihmisilläkin. Mä ainakin masentuisin tai tulisin raivopäiseksi, jos mun pitäis olla koko päivä olla melkeen liikkumatta pienessä häkissä.

Meillä on aina toi matalampi ihminen kotona, joten me ei kunnolla päästä edes pahanteon alkuun (paitsi joskus öisin) ennenku se kiukkuisena keskeyttää kaiken hauskanpidon. Ulkona meidän häkki onkin sitten paljo isompi kuin ihmisten talo, eikä me sielläkään saada olla ilman vahdintaa. Mä oon huomannu, että matalampi vakoilee meitä ikkunasta (höh). Kisuilla on vähä ankeempaa, kun ainoastaan Villiminttu ja Miisu pääsee vapaasti ulkoilemaan. Kaikki muut on sisäkisuja ja niillon vaan pieni häkki, jossa ne voi käydä haistelemassa vapautta. Toivottavasti ne saa sit uudessa kotona isomman ulkohäkin...

Keijukoira

Jos meidän metsässä olis keijuja, ne vois mun mielestä näyttää vaikka tommosilta ku Seita tuossa kuvassa. Se on nyt niin pikkuinenkin, kun kesä on vieny karvat. Ihmiset jo luuli, että se on

yhtä korkee ku mä, mutta kun pörröturkki oheni, totuus paljastui. Pieni metsänvartija.

Koirakakarat laiduntaa

Villiä vihreetä

Mitä lie korkeempi ihminen syöny, kun maailma näyttää siitä kameran läpi ihan vihreeltä. Toki mekin ruohoa syödään ja oli meillä aika jännittävää tolla lenkilläkin, mistä noi kuvat on, mutta ei mun mielestä maisema ihan noin kauhuelokuvalta näyttäny. Ehkä se sai inspiraation tosta meidän petoilukohtauksesta keskellä polkua..

Ylemmässä kuvassa me ihmetellään merkillisiä kaarevia jalanjälkiä. Mä nuuhkin niitä vähän ja taidan tietää, mikä siitä oli menny. Se taisi olla semmonen iso elukka, jota me joskus lenkillä käydään kattomassa. Sekin muuten syö ruohoa..

Verkossa

Tiesittekö, että kissojakin voi pyydystää verkolla? Meidän ihmiset ainakin pyydystää. Ne on ripustanu kisujen ulkoiluhäkin reunalle tommosia lörpsöttäviä verkkoja, joita pitkin ei voi kiivetä, eikä niiden päältä voi hyppiä. Sillä tavalla kisut pysyy häkissä, mutta kyllä niitä vähän pännii, niinku Mimmiä tuossa kuvassa..

Vihreätä ja punaista

Tänään käytiin retkellä. Ajettiin hirmu pitkä matka autolla, vaikka oli niin kuuma, että meinattiin Seitan kanssa sulaa sinne takapenkille. Perillä oli kumminkin tosi kivaa, joten kannatti se kyyti kestää. Siellä oli tommonen iso, nätti lapinkoirapoika, joka me ollaan tavattu ennenkin. Ihmisiä nauratti, kun me Seitan kanssa näytettiin niin pikuisilta sen poikakoiran vierellä, mutta se olikin selvästi ollu ruoka-aikoina kotona ja me ollaan aika sporttisia neitejä. Kaikkialla oli hurjan vihreetä. Me juostiin pellolla ja pidettiin kivaa. Tossa kuvassa Seitan kieli näyttää ihan villin väriseltä. Ei se oikeesti ihan noin punanen oo, mutta oli sillä niin hiki, että olis se voinu tulipunaisena hehkuakin.