Supiturkki

Nyt kyllä meinas Ainusta ja musta tulla supiturkki. Nolottaa vähän kertookin, mutta näin se juttu meni: oltiin eilen lenkillä niin, että oli jo sysipimeetä, kun lähdettiin kotia kohti. 

Aika usein me näin talvella mennään tommosta rauhallista metsätietä semmoselle peltoaukealle, jossa meillä on lupa juoksennella. Nyt kävi kummiskin niin, että takasintulomatkalla me Ainun kans jouduttiin hetkeksi ..hmm..hukkaan. (. Onneks ei sentään susihukkaan.Joku vois tietysti sanoo, että me vähän niinku karattiin, mutta korkeempi on hienotunteinen ihminen, eikä puhunu semmosesta mitään).

Kun lähtee kolmen koiran kanssa, niin kotiin ei parane palata vaan yhden kanssa - ainakaan tässä huushollissa ja niin korkeempi sit kauheesti etti meitä, eikä mistään meinannu löytyä. Seita auttoi. Se kävi edeltä kattomas yhden paikan ja palas sitten kertomaan korkeemmalle, että siellä ne on.

Paksussa lumessa oli hankala tarpoa. Onneks korkeemmalla oli sentään taskulamppu mukana. Lähemmäs päästessä se sit jo kuulikin, kun me kamalasti inistiin - ahtaasti molemmat samassa supikoirahäkissä!!

Tottakai me oltiin haistettu ne herkut, jotka sen supin pyydykseen oli laitettu. Kummatkin ehdittiin samaan aikaan niitten kalojen kimppuun ja niin se loukku sit napsahti. Oli vähän ahdasta kahdella hyvän kokosella lapinkoiralla. Eväätkin loppu aika pian. Onneks Seita ja korkeempi ihminen tuli hakemaan meidät kotiin.