Unni ja kannuskynsi

EDIT: Huom.Tässä tekstissä kuvattu koira on oikeasti Usmaseidan Usva. Nimet ja sukupuolet olivat tätä kirjoittaessa emännällä vielä sekaisin.


Tässä on Usmaseidan Unni. Se on mun oma, ihana vauva. Sille on jo oma ihminen, koti ja koirasisaruksiakin odottamassa, mutta nyt se on vielä mun oma pikkuinen, eikä kukaan vie sitä minnekään, kun mä pistän tassun päälle turvaksi.

Unnilla ja parilla muullakin on takatassussaan tuommoinen kannuskynsi, jonka jotkut kasvattajat kuulemma vieläkin leikkaa pois. Kai ne pelkää, että se rumentaa sitä koiraa tai tarttuu metsälenkillä risuihin ja repeää.

Meidän matalampi soitti tänään eläinlääkärille varatakseen ajan niiden poistoon. Se eläinlääkäri yllätti kuitenkin iloisesti kertomalla, että se ei suostu tekemään koiravauvoille semmosia leikkauksia, koska ne tuottaa pennuille tarpeetonta kärsimystä. Se selitti, että tuommoiset leikkaukset kiellettiin sillä samalla lailla, joka määrää, ettei koirien häntiä ja korvia saa enää typistää.

Jos ne kannukset tosiaan sit aikuisena alkaa repeillä ja haitata, ne voi leikkauttaa sitten. Tarkoitus olis kuitenkin, että niistä leikataan kynnet aina samalla kuin muistakin varpaista. Sillä tavoin ne ei tartu niin helposti, eikä sille eläinlääkärille ole kuulemma vielä koskaan tuotu hoitoon koiraa, jolla semmonen kynsi olis revenny, vaikka tommoset kannukset on tosi yleisiä.

Me oltiin matalamman kanssa molemmat ilosia, ettei mun pikkuisia tartte satuttaa, eikä leikellä.

Eka päivä koirana

Tommonen yleinen vinku ja hässäkkä pentulaatikossa eilen puhkes, kun mä lähdin ekaa kertaa sieltä tankkaamaan. Mullon kaiken aikaa ihan hirrrrmunen nälkä, mutta niin on noilla mun ipanoillakin. Eilisestä tähän päivään pari niistä on varmasti kasvattanu ympärysmittaansa jo puolella.

Onneks maitobaari toimii ja pöytiin tarjoilukin. Ihmiset kantaa mulle luomuporoa ja muuta herkkua heti, kun vaan pyydän ja välillä, vaikken pyytäiskään,, mutta Eukanuban penturuokaa EN syö. Siitä periaattesta pidän edelleen kiinni. Saas nähdä, mitä noi ipanat siitä tykkää sitten, kun niille semmosta ruvetaan tyrkyttelemään.

Mun mönkiäiset

Voi kuulkaa, että on ollu hurja päivä tänään. Mullon ollu kurja olo jo kolme päivää ja korvatkin meni ihan kylmäks jo kaks päivää sitten, mutta ipanoita ei vaan alkanu ilmaantua ennenku lauantaina yheksän aikana illalla.

Tossa keskellä näkyy tommonen pieni ruskee. Se syntyi ensimmäisenä ja mä pelästyin sitä niin kamalasti, että pinkaisin karkuun ja meidän matalampi joutui riisuun sen päällyskuarestakin ja nyrhimään napanuoran poikki, vaikka se oikeestaan olis ollu mun homma.

Sille ipanalle tais jäädä jotain traumoja, kun äiti käyttäyty tälleen, koska se valittaa nyt kaikesta. Se ei oo edes mitään itkua ja ininää, vaan se melkeen haukkuu mut pystyyn heti, jos ei huolto pelaa. Matalampi arvelee, että sen täytyy olla tyttö, kun se on jo pienenä noin kova komentaan, muttei me vielä tiedetä varmaks, kun matalampi on vähä tumpelo katteleen koiravauvojen vattan alta, onks ne tyttöjä vai poikia. Tarttee tarkistaa se juttu sit huomenna päivänvalolla.

Näitä on nyt sit kuus tähän mennessä. Kaks tommosta samanväristä, ku minä itte. Niille on kummallekin kotikin jo tiedossa - ainaskin, jos toi komentoora on tyttö.

Mustia erilaisin merkein on sit ne loput neljä ...toistaseksi. Mullon nimittäin vattassa vieläkin vähän semmonen olo, että siellä vois vaikka olla joku matti myöhänen. Siks meillon vielä lakanatkin tossa kuvassa vaihtamatta.

Matalampi ei uskalla mennä nukkumaan, vaan valvoo mun vieressä nyt neljättä yötä peräkkäin siltä varalta, et mä tartten sen viimesen maailmaan saattamisessa jotain apuu. Kieltämättä mä oon jo aika sippi. Viimesimmän vauvan kanssa matalampi onneks jo auttoikin.

Muska kävi kattoos mun vauvoja ihan läheltä ja sen mielestä ne oli kivoja. Mimmi kävi kans ja se tais olla eri mieltä, koska se meni siitä suorinta tietä oksentaan keittiön matolle.

Piiskun ja Vinskin reaktiot näätte tosta kuvasta. Matalampi väittää, että ne näyttää siltä, ku tosiaan tarttisivat tota Tenaa, jota tossa keittiössä olevassa sähköroinalaatikossa mainostetaan (se siirreettiin pois mun pentulaatikon tieltä).

Seitakin kyllä kutsuttiin kattomaan mun ipanoita. Se näytti ihan siltä, että olis halunnu semmosia kans. Mä murrasin sille heti ja laitoin pään pentujen suojaks. Mun lapsia ei viedä eikä edes lainata vielä pitkään aikaan.

Odottavan aika on pitkä

Äh, kun en mä enää jaksais odottaa niitä pentuja, eikä meinaa jaksaa mun ihmisetkään. Toissailtana mulla alko semmoset oireet, että matalampi päätteli jo synnytyksen alkaneen, mutta se oli vielä väärä hälytys.

Meidän matalampi on aina tommonen hätähousu, mutta mun pennut ei taida olla. Ne on tänään ollu mun vattassa vasta 58 vuorokautta ja koirat yleensä joutuu odottaan vauvojaan keskimäärin 63 päivää...Tosin tämmöset nuoret ensisynnyttäjät usein saa ne näkösälle ennemmin.

On mulla kyllä sillai huono olo, että näkee, että ne on tulossa. Pari yötä matalampi on jo valvonu mun vieressä, ettei vaan sattuis, mitään semmosta vahinkoo, minkä se pystyis estään..

Väsyneitä ollaan molemmat ja mua läähätyttää välillä kovasti, mutta kuten tosta tämänaamuisesta kuvasta näkyy, ruoka mulle maistuu vieläkin niin, että piti oikeen kadehtia ton Essin namia sen jälkeen, kun olin syöny omani.

Tervehdys

Tänään oon ollu hyvällä tuulella. Tolla tavalla moikkasin korkeempaa, kun se tuli töistä.

Olkkarissa oon rakentanu pesää kissankoppaan ja kynnysmatolle ja keittiössä jääkaapin oven eteen. Meillon matalamman kanssa vielä vähän neuvottelut kesken siitä, minne se kuuluu rakentaa. Mä kun en oikeen tykkää siitä pentulaatikosta, jonka ne on mulle hankkinu, varsinkin kun se on ihan syrjässä tuolla korkeemman työhuoneessa.

Mä haluun olla olkkarissa, missä kaikki muutkin, mutta matalampi on pelotellu mua, että jos en mä mee sinne omaan huoneeseen tekemään niitä pentuja, joku kissa voi pihistää ja adoptoida ne. Sillai meinas käydä Essikoiran äidille. Yks kissa olis niin kovasti tahtonu ittelleen oman pikkukoiran...Mut tästä siis vielä keskustellaan.

Jäällä ja jäähyllä

Seita joutuu nyt käymään ilman mua järvellä. Se tahtois niin leikkitapella ja riahua, mutta en mä nyt jaksa.
En usko, että kukaan muukaan jaksais, jos vyötärö olis tässä kunnossa...

Se konsti, jonka mä niiden riahuipanoiden rauhottamiseksi olen keksiny, on muuten just tuo, mikä näkyy kuvassa. Välillä mun maha on niin tulikuuma, että ihminenkin sen kokeilemalla huomaa (se väittää, että ne vauvat kypsyy siellä. En sitten tiedä kiahuuks ne vai hautuuko vai mitä..)

Kun ne rupee oikeen mahdottomiksi, mä vien ne ulos hankeen jäähylle. Kun mahan päällä makaa pakkasessa, ne kummasti rauhottuu ja tulee mukavasti viileempi olo.

Ei niin onnellinen äitikoira

Jos ei jollekin oo jo käyny selväksi, niin en oo kovin onnellinen tästä nykyisestä tilastani. Joillekin pentujen odotus on kuulemma ihan helppoa hommaa, mutta mulle ei ja matalampi onkin luvannu, että mikäli se siitä riippuu, mun ei ikinä enää tarvi tämmöstä kestää.

Seitakin on heittäytyny empaattiseksi, kissoista puhumattakaan. Essikin varovasti ihmettelee, miks mä oon niin vaisu ja miks ihmeessä muistutan nykyään enemmän valasta kuin lapinkoiraa...

Yhden konstin oon sentään keksiny oloni helpottamiseksi, mutta siitä ei ihminen oo vielä saanu kunnon kuvaa. Kunhan se onnistuu, kerron vinkin muillekin, jos vaikka joku toinenkin koiraäiti parhaillaan ähisee vatsa täynnä villisti sätkytteleviä koiranpoikasia..