Kaikki hyvin

 Meillä Ainun ja Seitan kanssa on kaikki hyvin. Mun kadonneen vyötärön metsästys etenee reippaasti, enkä oo saanu yhtään epilepsialta näyttävää kohtausta niiden alkuvuodesta ilmaantuneiden jälkeen.

Matalammalla ihmisellä ei sen sijaan ole kaikki hyvin. Siitä johtuu tää blogihiljaisuus ja mahdollisesti ne mun epilepsiakohtaukset myös.

Meidän koti on nimittäin ihan semmosen kännykkämaston vieressä. Mä sain ne kohtaukset pian sen jälkeen, kun sitä mastoa vahvistettiin ja nyt on matalampi tullu sähkölle ja kännykkäaalloille niin allergiseks, että se ei voi olla muutamaa minuuttia kauempaa edes meidän pihalla tai tietokoneen lähellä.

Kevät on kivaa aikaa. Saadaan olla paljon pihalla ja joka paikassa tapahtuu jotain jännää.Kura olkkarin matossa ei kuulemma oo kivaa, eikä kissojen ja koirien karvanlähtö, mut ei se kyllä meitä haittaa.

Oikeen aurinkoista ja mukavan vauhdikasta kevättä teillekin! Me kuulemma etsitään nyt uutta kotia jostain, missä ei oo kännykkäpömpeleitä vieressä niin, että seuraava postaus tulee sit varmaan uudesta osoitteesta.

Onnenpäivä ja melujäätä

 Tänään oli Ainulla ja mulla onnenpäivä. Seitalla ei niinkään..

Kävi nimittäin silleen, että meidän aamulenkki järven jäällä loppui lyhyeen, kun Seita päätti, ettei se suostu kävelemään semmosella jäällä, jota pakkanen paukuttaa ja rätisyttää. Se juoksi rantaan ja ilmotti, ettei se tahdo hukkua, eikä suostu tulemaan melujäälle. Ei meidän muiden sit muu auttanu kuin palata takas autolle kans.

 Vähä meitä kotiin palatessa harmitti, mutta ei sit enää, kun Iran ja Eetun ihmiset haki Ainun ja mut uudestaan jäälle leikkimään. Mun mielestä onnenpäivä on just semmonen, kun pääsee monta kertaa samana päivänä lenkille.

Pyryssä

Meidät  yllätti tänään järvellä niin hirmunen tuisku ja pyry, että meinas tuuli viedä koko lauman. Onneks meillon turkki lujasti kiinni päällä (paitsi Seitalla, jollon just kaamee karvanlähtö). Tuuli ois muuten vieny senkin.

Kotiin ku tultiin, matalampi halas meitä ihan liikaa ja tiristeli itkua. Soli kuulemma just kattonu jonkun ohjelman pentutehtailusta.  Ainulla on just valeraskaus, mutta sekin saa tyytyä hoitamaan pehmoleluja. Näin pahaan maailmaan meillä ei kuulemma tehtailla enää yhtään koirulapsia lisää.

Epilepsia

Meillä ei oo nyt oikeen kivaa. Harmia on muustakin kuin noista tassukarvoihin kertyvistä lumipaakuista..

Tapaninpäivän aamuna mulle tuli yhtäkkiä kamalan huono olo. Matalampi kuuli, kun mä vinguin olkkarissa ja tuli äkkiä kattoon. Mun suusta tuli vaahtoo ja mä olin hetken ihan kanttuvei. Ihmiset säikähti hirveesti. Ne päätti kumminkin oottaa ja kattoo oliks se vaan yhden kerran juttu - varsinkin, kun joulunpyhinä on aika vaikee päästä tohtoriin.

Kuukauden kuluttua tuli toinen samanmoinen kohtaus. Sit ne kärräs mut eläinklinikalle. Siellä musta valutettiin verta pulloon, kopeloitiin  joka paikasta ja haukuttiin liian paksuksi. (Höh. Mun mielestä se on kyllä niitten oma vika. Rupesin lihomaan heti, kun ne siellä samassa paikassa vei multa vauvantekovehkeet).

Kun mitään muuta syytä ei löydetty, ne sanoi, että mulla on epilepsia. En oikeen tiedä mikä se semmonen on, mutta ihmiset tuli siitä hirveen surullisiks ja järkyttyneiks, joten ei kai se mitään hyvää voi olla..

Nyt me vaan kauheesti toivotaan, ettei se sama tauti tuu mun pennuille, eikä Seita tieteskään voi Unnin kanssa hankkia palleroita,  kun Unni kerran on mun poikanen..

Tämmöstä me ei kyllä osattu arvata siinä vaiheessa, kun mun pentuja suunniteltiin. Elämä on joskus aika paakkuista ja surullista..

Suksittelua

Tänään mentiin erimoiselle retkelle ku tavallisesti. Korkeempi ja sen kaveri kiskas jalkaan jotkut laudanpätkät (suksiksi kai niitä sanottiin. En meinaa muistaa, kun en ollu ennen korkeemman jalassa semmosia nähny). Sitten mentiin umpihangessa suon yli ja metsään.

Ladulla kannattaa kulkee tollee peräkanaa niin säästyy energiaa. Paitsi Ainun ei tartte, kun sillon energiaa ihan yllin kyllin. Se kulki taas ihan omia polkujaan, kun sillon vissiin joku itsenäistymisvaihe ja niin pitkät kintut, ettei lumi haittaa sitä juur ollenkaan.

Oli kyllä kivaa. Pelastettiin yksi autolla hankeen juuttunu ihminenkin...tai korkeempi ja sen kaveri pelasti. Me kauheesti vaan kannustettiin.

                             

Ihanaa olla koira!

Tänään oli vaihteeksi ihanaa olla koira. Kolmeen päivään ei oo niin kivaa ollukaan, kun  korkeempi oli taas jossain reissussa ilman meitä. Tänään päästiin järvelle riehuun ja kyllä me mentiinkin sit lujaa! Oli meinaan päässy vähän riehuenergiaa patoutuun.

Hammasmiekkailu on aina hauskaa..

Ja kaivauksia kannattaa tehdä, vaikkei Kiinaan asti pääsiskään. Koskaan ei tiedä, mitä löytyy.

Keppileikit on Ainun suosikkeja..Se jaksaa kieppuu vielä sittenkin, kun meitä Seitan kanssa jo väsyttää..

-Ooksä ihan sippi jo? Onks kaikki kummiskin hyvin?

-Juu on. Joskus on vaan hyvä pysähtyä ihan rauhassa ihailemaan kaikkea.

Supiturkki

Nyt kyllä meinas Ainusta ja musta tulla supiturkki. Nolottaa vähän kertookin, mutta näin se juttu meni: oltiin eilen lenkillä niin, että oli jo sysipimeetä, kun lähdettiin kotia kohti. 

Aika usein me näin talvella mennään tommosta rauhallista metsätietä semmoselle peltoaukealle, jossa meillä on lupa juoksennella. Nyt kävi kummiskin niin, että takasintulomatkalla me Ainun kans jouduttiin hetkeksi ..hmm..hukkaan. (. Onneks ei sentään susihukkaan.Joku vois tietysti sanoo, että me vähän niinku karattiin, mutta korkeempi on hienotunteinen ihminen, eikä puhunu semmosesta mitään).

Kun lähtee kolmen koiran kanssa, niin kotiin ei parane palata vaan yhden kanssa - ainakaan tässä huushollissa ja niin korkeempi sit kauheesti etti meitä, eikä mistään meinannu löytyä. Seita auttoi. Se kävi edeltä kattomas yhden paikan ja palas sitten kertomaan korkeemmalle, että siellä ne on.

Paksussa lumessa oli hankala tarpoa. Onneks korkeemmalla oli sentään taskulamppu mukana. Lähemmäs päästessä se sit jo kuulikin, kun me kamalasti inistiin - ahtaasti molemmat samassa supikoirahäkissä!!

Tottakai me oltiin haistettu ne herkut, jotka sen supin pyydykseen oli laitettu. Kummatkin ehdittiin samaan aikaan niitten kalojen kimppuun ja niin se loukku sit napsahti. Oli vähän ahdasta kahdella hyvän kokosella lapinkoiralla. Eväätkin loppu aika pian. Onneks Seita ja korkeempi ihminen tuli hakemaan meidät kotiin.

Näin väsytetään lapinkoira

 

Näin väsytetään lapinkoira. Ainaskin hyvinsyöneen sorttinen, tai semmonen, jolla voi olla pentuja vattassa.

Käytiin nimittäin saaressa retkellä. Sinne pääsee ihan omin tassuin nyt, kun järvessä on taas kansi päällä. On kiva juosta lujaa, kun on tilaa, eikä kuoppia ollenkaan. Lunta oli kummiskin niin paljon, että tuli kuntoiltua yhden päivän kiintiö täyteen. Varpaanväleihinkin tuli paakkuja.

Me vähän Ainun kanssa riehupainittiin. Seita ei jaksanu, mutta kyllä sekin retkestä tykkäs. Kotiin palattua oltiin hyvin rauhallisia karvatassuja jokunen tunti..

Koiranpoikasia ja krokotiileja

 Jippii! Joulu tuli meille etuajassa. Matalampi sai  lahjansa hyvien uutisten muodossa ja me saatiin tommonen loota.

Eilen, kun Seita köllötti lattialla, mä kävin nuuhkasemassa yhtä kohoumaa sen massussa. Matalampi tuli körökyytiä perässä ja koitti ihan varovasti samasta kohdasta. Kyllä siellä selvästi joku pallero on.  Masu on vaan hassusti vähän toispuoleinen niin, että sen kasvamista on ollut vaikea hoksata..eikä koiraäitien masu usein kasvakaan ennenku ihan näin loppuvaiheessa. 

Seitan pentujen pitäis syntyä loppiaisen jälkeisellä viikolla. Me saatiin aukasta pakettimme jo eilen. Sieltä löytyi iso liuta krokotiilejä.

Seitan salaisuus

 Nyt tais käydä niin hassusti, että Seita saa pitää salaisuutensa ihan loppuun saakka. Ei saatu järjestettyä aikaa eläinlääkäriin tällä viikolla, eikä näillä pakkasilla tietysti olisi kovin fiksua Seitan massukarvoja ajellakaan ( ultratutkimusta varten. Mä nääs tiedän nää jutut, kun mulle tehtiin ne kaks vuotta sitten).

On se vähä hassua, ettei meidän ihmiset saa tosta Seitasta selvää, vaikka se on jo kolmas äitikoira, jota ne vakoilee läheltä. Seita on kyllä muutenkin aika salaperäinen koiruus, eikä kaikkien ihmisäitienkään vauvanodotus oo samanlainen. Tarttee kai vaan hyväksyä tää tilanne nyt ja kattoo, mitä annetaan. 

Seitan ruoka on varmuuden vuoksi vaihdettu toisenlaiseks ku meillä muilla ja pentulaatikon paikka on suunniteltu valmiiks. Kuutta pentua sieltä ei ainakaan, missään tapauksessa tuu. Se on varmaa (??!**!), mutta kattotaan ny tulisko edes pari.

Jos noi kaikki oireet (käytöksen muuttuminen hurjan hellyydenkipeäksi ja entistäkin rauhallisemmaksi, lievä pahoinvointi just sillä viikolla, kun se on tavallista ja nisien erottuminen selvemmin) on vaan valeraskautta, loppuu nekin pikapuoliin siihen, että toi mysteerimamma alkaa taas hoitaa punasia leluhiiriä.

Matalamman mielestä olis hyvä, jos koirille syttyis semmonen punanen valo vaikka ottaan, kun ne on pieniin päin. En oo samaa mieltä. Miltä toi Ainukin näyttäs punanen lamppu ottassa. Pöh olkoon.

Mukavaa joulunodotusta nyt vaan teille. Me odotellaan täällä muutakin:)

Joulun jännin pehmeä paketti

 Joulun jännittävin pehmeä paketti meidän huushollissa on kyllä toi Seita. Kun ei ihmiset tiedä vieläkään onks sillä pentuja vattassa vai ei!!! Mulla oli tossa vaiheessa selvästi muhkeempi massu, mutta siellä potkiskelikin kuus villiä ipanaa. Jos kyydissä ei oo ku kaks koirakakaraa, kai se masu voi olla pienempikin. Kaiken varalta matalampi madotti sen taas, kun semmoset suoli-ilkiöt kuulemma lähtee vaeltelemaan just tässä vaiheessa (40 - 42 vrk) pennunodotusta. Me Ainun kanssa saatiin siinä sivussa makkaraa, mut ei onneks yhtään matolääkettä. Jee..

Seita olis viety jo eläinlääkärin tutkittavaks ( vaiks se kuulemma kamalan kallista onkin), jos korkeemmalla vaan olis ollu aikaa sitä sinne kyörätä. Matalampihan ei sinne ilman autoo Seitan kans pääse..Kattotaan nyt ehtiskö ne vielä tällä viikolla jossain välissä. Eihän tämmöstä jännitystä kukaan kestä. 

Joku jo kiusas matalampaa, että jos se ei oo ollu tarpeeks kiltti kuluneena vuonna, tuolla pörröpaketissa ei oo yhtään palleroa. Höh. Sit ei kyllä varmaan oo, kun se tänäänkin karjui mulle ku hyeena, vaiks mä vaan jahtasin vähän pihalla naapurin kissaa..Ei yhtään kilttiä mun mielestä semmonen huutaminen.

Ainu kuulemma kyllä tykkäis pienistä leikkikavereista - ainaskin, jos ne ei kovasti pure hännästä. ( Ei kerrota sille, ettei semmosta voi mennä lupaamaan)

  

Aamupahoinvointia ja lumikylpyjä

Seitalla oli eilen vähä oksu olo. Yleensä matalampi ei oo moisesta ollenkaan innoissaan, ennemminki päinvastoin. Nyt se kuitenkin höpisi jotain aamupahoinvoinnista ja rapsutteli Seitaa hartaasti.

Jos Seitan vattassa on pentuja, ne on kuulemma vasta kaks senttiä pitkiä, niin, ettei ne vielä kovasti vattaa pömpötä. Kaikki muut mahdolliset oireet Seitalla kyllä on, mutta voihan ne tietysti liittyä semmoseen valeraskauteenkin, jollanen koirille tapaa joskus tulla.

Pihalla tulee tähän aikaan vuodesta tosi aikasin iltapäivällä sinistä. Onneks ei oo enää hirmupakkasia sentään. Semmosista Seita ei tykkää, vaikka pesunkestävä suomenlapinkoira onkin. Me Ainun kanssa ei pakkasia säikytä ja lumi on tosi kivaa. Ite oon henkilökohtasesti sitä mieltä, että sitä vois tuoda sisällekin. Tohon olkkarin lattialle vaikka altaallisen...

Kyllä me joskus sitä yritetään sisälle salakuljettaakin, mutta matalampi kulkee rätin kanssa perässä, eikä ollenkaan ymmärrä homman jujua. Tarttee kai sit vaan nauttii lumikylvyistä tuolla mettässä.

Ihanat ja pahankuriset

 

Aamulla me oltiin näin ihania..

 ..Kauniita, ilosia höpöpöppiäisiä..

 Seita oli tollee nurinperinpäin vähän aikaa sätkypotkiainen kans..

Sitten meidän ihmiset lähti mattokauppaan ja sillä aikaa meillä himppasen itsehillintä petti. Kuten aina, kun ihmiset lähtee kotoa, Seitalle ja Ainulle tulee hätä, että nyt tarttee syödä varastoon, kun ei tiedä milloin  huoltojoukot seuraavan kerran palaa. 

Ekaks syödään tietysti kissojen ruuat keittiön pöydältä. Omat, lattialla, voi sit jättää pahan päivän varalle.

Ainulla repes kontrolli tällä kertaa niin pahasti, että se haki pöydältä puuhaarukankin ja jyrsi sen ihan säpäleiks. Arvatkaas tuliko noottia, kun ihmiset palas kotiin...Kyllä meitä sit vähän hävetti. Sen verran, että ängettiin kaikki kimpassa sängyn alle piiloon ootteleen, että pahin myrsky laantuu.

Unelmakeli

Pitkästä aikaa oikeen unelmakeli. Veti piänen lapinkoiran suuta hymyyn ja korkeempikin sai meistä vaihteeksi kuvia, joissa ei näytetty mustilta möykyiltä harmaassa hämärässä.

Seita ei vieläkään oo kertonu, onko sen massussa pentuja. Hymyilee vaan vähän salaperäisesti kun asiasta kysellään ja käy pissulla entistä useammin..Taitaa säästää sitä tietoa matalammalle joululahjaksi.

Valohoidossa

Eilen päästiin pitkästä aikaa valohoitoon. Sitä tuli taivaan täydeltä ja ihan ilmaseks.

 Nautittiin koko rahan edestä.

Voikohan kieli ruskettua? Mä päätin kokeilla, tai siltä kuulemma ainaskin kuvassa näyttää...Ehkä mun tuli vaan hiki, kun niin hirveesti juostiin. Tommosia päiviä sais olla enemmän. Ei me koiratkaan sateesta ja pimeestä tykätä.