Miks toiset on pörrösempiä ku toiset?

Joku on joskus hämmästelly Seitaa ja mua katsoessaan, että ollaaks me tosiaan suomenlapinkoiria, kun ollaan tämmösen värisiä, eikä meillä oo edes yhtä pörröinen turkki ku tolla Pyrykoiralla.

Siihen meidän matalampi on vastannu, että me lapinkoirat ollaan monessakin suhteessa monipuolisia, eikä keskenämme alkuunkaan samanlaisia ja meidän mielestä se on vaan hyvä.

On olemassa hyvin ohut- ja lyhytturkkisia lapinkoiria ja sit tosi pitkäkarvaisia ja pörröisiä. Paimensukuisilla on usein semmonen vähän lyhyempi.

Poikakoirilla on melkeen aina muhkeampi turkki kuin tyttökoirilla ja tuolla Pyryllä on lisäksi semmonen vaiva, joka leikatuille poikakoirille joskus tulee, kun niiden hormonitoiminta muuttuu. Se aiheuttaa sen, ettei sille tule kunnon karvanlähtöä ollenkaan. Sillä on hurjan paksu turkki ja kesällä se on tietysti aika tukalaa.

Yleisesti ottaen lapinkoiran karva muovautuu tosi hyvin niihin oloihin, joissa se koiru elää. Meidän turkki on tämmöstä kevättakkimallia ympäri vuoden, koska me asutaan sisällä, nukutaan lämpöisten ihmisten ja kissojen kanssa, eikä olla koskaan ulkona kerrallaan muutamaa tuntia pidempään.

Jokaisella koiralla on myös vähän yksilöllinen aikataulu karvanvaihdon suhteen. Mulla esimerkiks on tällä hetkellä paksu talvitakki, mutta Seitalla tommonen lyhyt, mutta tosi pehmoinen välikausitakki. Sillon tommonen harjas tuolla keskellä selkää, kun se kasvattaa parhaillaan pidempää päällyskarvaa.

Jos katsotte Seitan kuvia aiemmilta vuosilta, niin huomaatte, että sillä on joskus ollu paaaljon pitempikin karva. Nykyään me vaan asutaan paljon lämpimämmässä talossa kuin se aikaisempi oli, eikä meitä enää nykyään ollenkaan pidetä ulkotarhassa.

Saas nähdä minkälaisia mun ipanoista tulee. Sakkekoiralla (siis sillä niitten iskällä) ainaskin on tosi muhkea turkki.

Pyry ja Seita

Sillä aikaa, kun mä sätkyttelin ja murrasin kotona, Seita pääsi Pyrykoiran kanssa järvelle.
Kuvista päätellen niillä oli hauskaa ja Pyrykin on aika hyvä tanssimaan.
Hurjan pikkuiselta Seita näyttää, kun sen koko kuono mahtuu Pyryn suuhun ja aika pikkuinenhan se onkin.

Sen kannattaakin ottaa nyt kaikki ilo irti kuopuskoirana olosta, kun ei tiedä, vaikka meille itsellekin jäis yks noista mun pennuista..

Laumakivaa

Tänään meillä oli tosi kivaa, kun päästiin kavereitten kanssa yhdessä järven jäälle. Meitä oli Pyry (se on toi iso, pörrönen lapinkoirapoika vasemmalla), Seita, Ira (siitä tulee Eetun, sen poikakoiran sisko, jonka kans mulla oli, tossa syksyllä se pikku juttu..) ja mä.

Oli siellä meidän korkeemman ihmisen lisäks kaks muutakin ihmistä. Tossa ylemmässä kuvassa on se kiva mies, joka usein hakee meitä kaveriksi mettätöihin tai marjareissuille.

Toi musta on Ira ja se on just vaihtamassa kotia, mutta se ei voi vielä mennä sinne uuteen kotiin, kun Eetu, se mun ex-poikakaveri joutui jo toista kertaa leikkaukseen, kun se jäi hiljattain traktorin alle. Eetun pitää ensin rauhassa parantua, ennenku se voi ruveta riahuun uuden siskon kanssa.

Vaikka mä näytänki tossa kuvassa vähä suohirviöltä, toi Ira taitaa ihailla mua aika lailla. Seitalle se ei antanu luutansa, mutta mulle se toi sen lahjukseksi, että mä olsin sen kaveri ... ja kyllä mä oonki, vaikka se on välillä ärsyttävän pentumainen. Mut eihän se oo vielä vuottakaan vanha.

Seita on musta joskus vähä mustasukkanen. Tossa kuvassakin se vahtii, etten mä menis leikkiin kenenkään muun kanssa. Se on vähä semmonen, mutta ei se sille mitään mahda ja on se silti kiva ja rakas pikkusisko.

Pupuketut osaa uida

Ihmisillä ei nyt alkuunkaan pelitä toi tekniikkapuoli. Monesta kivasta jutusta on kuvat ja videot menny ihan pieleen, eikä ne jutut oo ollenkaan yhtä hauskoja kerrottuina. Siihen tarttee nyt kumminkin tyytyy, kun ei muutakaan oo.

Ensiksin toi pupukettujuttu tossa otsikossa on peräisin siitä, että meidän matalampi on taas tehny jotain luonneanalyysii ja ruvennu nimittään Seitaa ja mua pupuketuiksi. Mussa on kuulemma enempi kettuu ja Seitassa pupua, mutta lapinkoiria ollaan kummiskin.

Se, että pupuketut osaa uida selvis korkeemmalle ihmiselle viimestään muutama päivä sitten, kun puhkes kova ukonilma just, kun oltiin tulossa veneretkeltä rantaan. Seita säikähty jyrinää ja hyppäs rantakaislikossa veteen. Matkaa maalle oli vielä noin 25 metrii, joten korkeempi päätti antaa sen uida ja rohkasi sitä aina välillä sanomalla "Hyvin menee. Vielä vähän matkaa.."

Rannalla oli joku mies sitomassa venettänsä myrskyltä turvaan ja uteliaisuuksissansa se kysyi "Mikä sulla siellä perässä oikeen tulee?" En tiedä luuliko se, että meidän korkeempi siellä haukea houkutteli.

Tänään kävi sit niin, että oltiin korkeemman ihmisen, Pyrykoiran ja sen ihmisen kanssa metsässä ja Pyry vissiin luuli, että yks vaahtoinen puronkohta oli kiinteetä maata. Se plumpsahti sinne jokeen ja uidaräpisteli pitkään ennenku pääs toiselta puolelta puroo kuivalle maalle. Seitalle tuli siitä hätä (se taitaa olla ihastunut Pyrypoikaan, kun ei se tavallisesti mitenkään kauheen empaattinen oo) ja se hyppäs veteen ja ui toiselle puolelle sitä hakemaan.

Mä en tajunnu mikä siinä hommassa oikeen mätti, kun ne oli siellä pulassa sitten yhdessä. Kai se oli sillä tavalla viihtyisämpää. Seuraavan matalan kohdan tullen mä uin ja kahlasin yli edestakaisin ja näytin, että tästä ja tälleen nyt vaan.

Kyllä ne sitten lopulta tajus. Kai ne kaipas jotain jännitystä elämään, tai emmä tiedä... Kivaa meillä kumminkin siellä metsäretkellä oli.

Pyry kylässä

Lunta on pyryttäny jo monta päivää, mutta tänään meille tuli kylään semmonen lapinkoira, jonka nimi on Pyry. Oli jo melkeen pimeetä, kun lähdettiin yhdessä lenkille, niin ettei korkeempi ihminen saanu meistä kunnon kuvia, mut kyllä kai tosta vähä näkee kuinka iso poika se oli.

Me oltiin ihan huuli pyöreenä, et tommosiako meistäkin pitäis kasvaa, mut matalampi selitti, ettei välttämättä tarvii, eikä taida tullakaan, vaikka mitä syötettäis. Me ollaan pieniä tyttöjä, eikä kumpikaan edes kovin kovia ruuan perään. Juokseminen on hauskempaa, joten tyydytään sitten pysymään pieninä ja sirpakoina ja ihan vaan ihailemaan tommosia muhkeita paksuturkkisia poikakoiria.