perjantai 13. elokuuta 2010

Pupuketut osaa uida

Ihmisillä ei nyt alkuunkaan pelitä toi tekniikkapuoli. Monesta kivasta jutusta on kuvat ja videot menny ihan pieleen, eikä ne jutut oo ollenkaan yhtä hauskoja kerrottuina. Siihen tarttee nyt kumminkin tyytyy, kun ei muutakaan oo.

Ensiksin toi pupukettujuttu tossa otsikossa on peräisin siitä, että meidän matalampi on taas tehny jotain luonneanalyysii ja ruvennu nimittään Seitaa ja mua pupuketuiksi. Mussa on kuulemma enempi kettuu ja Seitassa pupua, mutta lapinkoiria ollaan kummiskin.

Se, että pupuketut osaa uida selvis korkeemmalle ihmiselle viimestään muutama päivä sitten, kun puhkes kova ukonilma just, kun oltiin tulossa veneretkeltä rantaan. Seita säikähty jyrinää ja hyppäs rantakaislikossa veteen. Matkaa maalle oli vielä noin 25 metrii, joten korkeempi päätti antaa sen uida ja rohkasi sitä aina välillä sanomalla "Hyvin menee. Vielä vähän matkaa.."

Rannalla oli joku mies sitomassa venettänsä myrskyltä turvaan ja uteliaisuuksissansa se kysyi "Mikä sulla siellä perässä oikeen tulee?" En tiedä luuliko se, että meidän korkeempi siellä haukea houkutteli.

Tänään kävi sit niin, että oltiin korkeemman ihmisen, Pyrykoiran ja sen ihmisen kanssa metsässä ja Pyry vissiin luuli, että yks vaahtoinen puronkohta oli kiinteetä maata. Se plumpsahti sinne jokeen ja uidaräpisteli pitkään ennenku pääs toiselta puolelta puroo kuivalle maalle. Seitalle tuli siitä hätä (se taitaa olla ihastunut Pyrypoikaan, kun ei se tavallisesti mitenkään kauheen empaattinen oo) ja se hyppäs veteen ja ui toiselle puolelle sitä hakemaan.

Mä en tajunnu mikä siinä hommassa oikeen mätti, kun ne oli siellä pulassa sitten yhdessä. Kai se oli sillä tavalla viihtyisämpää. Seuraavan matalan kohdan tullen mä uin ja kahlasin yli edestakaisin ja näytin, että tästä ja tälleen nyt vaan.

Kyllä ne sitten lopulta tajus. Kai ne kaipas jotain jännitystä elämään, tai emmä tiedä... Kivaa meillä kumminkin siellä metsäretkellä oli.


1 kommentti: