Köllöttelyä sikin sokin

 Iltaisin tulee taas aikasemmin pimeetä..ja se väsyttää.

Enää ei voida viettää kuutta tuntia päivässä korkeemman ihmisen kanssa metsäretkillä niinku kesällä usein tehtiin. Nyt sen pitää lähtee joka päivä jonnekin, kuulemma tienaamaan koiranruokarahaa. Me matalamman ja kissojen kanssa jäädään sit kotiin köllöttelemään.

Kissat on kyllä ihan kivoja. Vaiks kaikki ne on ihan erilaisia. Muskan ja Mimmin kanssa on kiva leikkii takaa-ajoleikkejä, kun ne on niin pieniä ja ketteriä. Noita isoja poikakisuja ei tee mieli juoksuttaa. On ne ihan kilttejä, mutta Ainukaan ei uskalla ottaa sitä riskiä, että Piisku suuttuis ja mättäis sitä tolla puutarhalapion kokosella piikkikintaalla otsikkoon.

Niin me sit vaan köllötellään ja leikitään meidän pehmoleluilla ihan sovussa, kaikki sikin sokin.

Kääpiölenkillä

Aamuisin meidät viedään kääpiölenkille. Se on vaan semmonen pieni kierros pihan ympäri, että saadaan hoidettua vessa-asiat. Usma menee sen aina yhessä hujauksessa. Ainulla on tosi perusteellinen nenä ja siks sillä kestää kauan. Mulla kestää kauan muuten vaan, kun toi pissaaminen on mun mielestä tarkkaa puuhaa. Paikka pitää valita huolellisesti, eikä mitään outoa melua saa kuulua. Muuten menee pieleen koko operaatio.

Viime viikkoina on löytyny paljo tommosia jälkiä. Joskus niitten kohdalla on semmosia herkullisia papanoitakin, joita me tykätään syödä, vaikka matalampi yrittääkin estellä.

Yks iso, lihava, lintu nukkuu meidän pihakuusten alla. Ainu käy sen sieltä joka aamu herättämässä ja se lintu rääkäsee pahasti, kun se lentää pois niin, että pensaat rytisee. Se ei vissiin tahtois vielä siihen aikaan herätä.

Kuka kukin on

Mä aina kerron juttuja meidän laumasta, mutta meitä on niin paljo, ettei kukaan vieraampi varmaan oo perillä kuka kukin on . Siks me matalamman kanssa ajateltiin kerrankin esitellä kaikki samassa postauksessa.

Toi yläkuvan uninen katti on Piisku. Se on 9v, poika ja tosi kiltti. Sen syliin Muska aina menee, kun sillä on halipula ja Piisku hoitaa. Se on niin iso kissa, että vaikka se ei ollu noin paksu vielä silloon, kun mä tulin taloon kolme vuotta sitten, niin se pisti mut aika tehokkaasti kuriin näyttämällä tota valtavaa piikkikinnasta.


Vaikka Piisku on iso, niin oikeesti vaarallinen on vaan toi meidän vanhaneiti Villiminttu. Se on elämänsä aikana ottanu nirrin niin monelta kyykäärmeeltä, rotalta ja vesimyyrältä, että jos ne pistäis jonoon, se nauha taitais ulottuu Helsinkiin asti.

Villiminttu on meidän ainoo kisu, joka on eläny ulkokissana 11 ensimmäistä vuottaan. Kun me muutettiin tänne uuteen kotiin, siitä tuli sisäkissa ja se on sujunu paremmin kuin kukaan meistä osas odottaa. Se tuntuu nauttivan eläkepäivistään ja siitä, että aina on tarjolla joku lämmin, pehmoinen nukkumakaveri. Meitä koiria se hoitaa kuin emokissa.

Muska on pikkiriikkinen. Sillä on kaikissa tassuissaan kuusi varvasta ja pääkopassaan älliä enemmän kuin kissoilla kuuluis olla. Mä luulen, että siinä on vähän koiraa kans.
Toi on mun pentu Ainu. Sillä on viikon päästä synttäri. Se täyttää yks vuotta. Se on rakas, vekkuli ja lapinkoiratytöks hirmuisen iso. Se on kiltti ja tietysti fiksu myös. Kehenkäs siitä olis muuta tullu.
Seita on mun söpö pikkusisko ja täti myös. Se tuli taloon kaks kuukautta myöhemmin ku mä ja Seitan iskä oli mun isoisä. Me tullaan tosi hyvin juttuun, samoin Ainu ja Seita. Seita on meistä koirista rauhallisin ja tottelevaisin, mutta kyllä siitäkin temperamenttia löytyy, kunhan se vauhtiin pääsee.
Täs oon mä, Usma, eli Ikimuiston Dimantti Pönkeli. Mä leikisti kerron näitä juttuja, vaikka kyllä matalampi pistää väliin vähän omiaan.
Toi hassun värinen on Mimmi. Se on ton alemmassa kuvassa söpöstelevän Vinskin sisko. Mimmi on vissiin tiivistettä, kun se on niin hirveen topakka, vaikka onkin pikkuriikkinen. Se kiipee ja hyppää ihan minne vaan haluaa ja sillon kamala hinku pihalle leikkimään. Meidän ihmiset ei kumminkaan päästä, kun ne tykkää siitä, eikä haluu, et kukaan ajaa autolla sen päälle tai muuten satuttaa. Aina, kun se karkaa, me Ainun kanssa otetaan se kiinni. Me kun ollaan semmosia kissapaimenkoiria.
Vinski on ujo poika. Kesti neljä vuotta ennenku matalampi sai siitä kesytettyä sylikissan. Se tykkää hurjasti vedestä. Lempipuuhaa on lutrata vessan tai keittiön hanan alla, eikä vesi tartu sen turkkiin, kun se on niin kiiltävä ja vahapintainen. Saukkojen sukua toi Vinskipoika.

Ulkorakennuksessa asuu sit vielä toi kikkarakarvatyyppi. Se ei oo koira. Sen nimi on Pippin. Sillä oli sisko, Merri, mutta se kuoli. Me käydään joka päivä viemässä sille ruokaa ja vettä ja vähän rapsuttelemassa...tai ihmiset rapsuttelee, me vaan vähän nuuhkitaan nenästä. Se taitaa kantaa vähän kaunaa siitä, kun mä pentuna paimensin sitä ja sen siskoo ihan väsyksiin.

Tämmönen on tää meidän sakki. Minkälaista porukkaa teillä asuu?

Tää on ainaski MUN

Ainu on ruvennu kauheesti omimaan kaikkee. On tainnu tulla siinä suhteessa enemmän Seitatätiinsä ku muhun. Vaikka ei Seitakaan leluja ja rapsutuksia omi, ruokaa vaan, mutta Ainu omii ihan kaikkee. Se tunkee väliin silloonkin, kun mua rapsutetaan, enkä mä tietenkään viitsi sille suuttua, kun se on mun piäni kakara...Olis se silti kiva, jos se tosta aikuistuis ja oppis odottamaan omaa vuoroansa.

Naamanvaihtoa

Me lapinkoirat ollaan siitä hassuja sessuja, että meidän turkki muuttuu koko ajan. Vanhemmiten voi värit muuttua niin paljon, ettei nuorena otetuista kuvista enää tunnistakaan, jos ei tiedä. Ainu vaihtaa tällä hetkellä naamaa. Vaaleus valtaa alaa niin, että todennäkösesti sille jää vaan samanlainen, kapea musta palkki kuonon päälle kuin Sakkeisälläänkin.

Tuo ylempi kuva on otettu elokuussa ja alempi tänään. Onneks sisäpuoli pysyy samana, vaikka päällys vaihtuu..

Ainu lainassa

Meidän Ainu oli viime yönä ensimmäistä kertaa yökylässä. Eilen illalla yks tuttu, kiva poika, haki sen lainaan ja palautti tänä aamuna. Mä en ollu kauheen huolissani, kun mä olin just pihalla, kun se haettiin ja näin kenen kanssa se meni autoon. Seitalle tuli kuitenkin illalla hätä ja huoli ja se kävi sanomassa matalammalle, että nyt jotain tärkeetä puuttuu, nukkumaan ei mennä, ennenku haetaan Ainu takas.

Matalammallakin oli sitä ikävä, vaikka me yritettiin kovasti olla sille pehmoleluna. Aamupäivällä, kun Ainu tuli takas, me möyhennettiin se perusteellisesti.

Oikeen hyvin sillä oli kyläily sujunu, vaikka matalampi luuli, että sille olis tullu edes vähän meitä ikävä, kun ei se oo ollu vielä koskaan ilman meitä missään. Se poika oli vissiin hoitanu sitä niin hyvin, ettei se ollu ehtiny tulla surulliseks. On se kiva, että voidaan olla välillä lainakoirina semmosille, jotka hirmuisesti tykkää koirista, mutta ei jostain syystä voi ottaa omaa. Kyllä meissä riittää rapsutettavaa ja lenkkikaveria muillekin kuin meidän omille ihmisille.

Iso pentu

Meidän Ainupentu on niin iso jo, että kai sitä pitäis lakata sanomasta pennuksi.

Se on niin lempeä, tottelevainen ja rauhallinen koira, että vähän harmittaa, kun se on lapinkoiratytöksi aivan liian iso (ei oo nyt just mitattu, mutta varmasti ainaskin 49 senttii korkee)

Eilen me kaikki kolme tavattiin ekaa kertaa elämässämme ihan pieni ihmisenpentu. Mä arvasin heti, mikä se oli ja kutitin viiksillä varovasti poskesta ja nuukaisin toisesta päästä, mut siihen matalampi sanoi, että sillon vaipat, eikä siitä asiasta siks kannata kantaa huolta.

Seita kävi kurkkaamassa myös ja tavalliseen tapaansa vetäytyi sit kauempaa katselemaan. Ainu oli kuitenkin ihan häkeltyny ihastuksesta, muttei oikein tienny kuinka olis pitäny olla. Se varmaan tykkäis omasta ihmisenpennusta, niinku meidän ihmisten entinen koira Seri. Se oli ihan hulluna pikkulapsiin ja katseli niitä henkeään pidätellen jopa telkkarista.

Kävipäs nolosti

Tänään kävi Ainulle nolosti. Se on ruvennu temppuilemaan metsälenkille lähdettäessä niin, että ei mene korkeemman ihmisen luo eteiseen, kun se kutsuu, vaan juoksee matalamman luo olkkariin ja esittää, ettei sitä huvita lähteä ollenkaan. Tänään, kun korkeempi oli kutsunu tarpeeks monta kertaa, siltä paloi käämi ja niin me lähdettiin ilman Ainua.

Ipana ei meinannu uskoa tapahtunutta todeksi. Naama pitkänä se ensin katteli ovellepäin ja odotti, että korkeempi kumminkin palais sitä hakemaan. Kun se aikansa korvat höröllä kuunteli, se viimein tajus, että auto oli tosiaan jo lähteny pihasta, eikä sitä otettu mukaan. Ällistyneenä se kyseli matalammalta, että eihän näin voi pienelle koiralle tehdä ja matalampi kertoi karun totuuden, että kyllä korkeempi voi.

Ehkä se ens kerralla älyää olla konstailematta.

Miksiköhän Ainulla on TAAS tassu kipeä?

Älä irvi

-Älä irvi lapsi kylääselle

Siitä se lähtee..

Ainulla oli kamalan tylsää..
-Ihan vähän vaan nypin...
- ja himppasen kiskon..
-Repiminen on niiiin hauskaa..
-Ai, ei saa vai? Juu ei. Mä oon kauheen kiltti :)

Sarvi

-Tää ei oo poron, eikä enää hirvenkään, vaan nyt tää on MUN. Koittakaas tulla ottamaan!

Kutistuu ku pyy maailmanlopun edellä

Tänään meidän ihmiset yritti mitata Ainun korkeutta. Ne houkutteli sen kaapin oven viereen seisomaan ja sohi lyijykynällä merkkiä seinään. Eihän siitä meinannu mitään tulla, kun Ainu hoksas heti, että nyt on jotain huolestuttavaa tekeillä. Se kiemurteli ja meni ihan mykkyrälle ja lopulta pissas lattialle, niinku sillä on tapana silloon kun se on oikeen ilonen tai kiihtyy jostakin.

Kahteen kertaan ja eri paikoissa ihmiset niitä merkkejänsä suttas ja suurin piirtein samanmoinen tulos tuli: meidän iso vauva on vajaat 8 kuukautta vanha ja 48 senttiä korkea!

Ihmisten nykyisen kauneuskäsityksen mukaan se on vaan hianoo kun on yläsuuntaan pitkä, mutta suomenlapinkoiratytölle tossa on rotumääritelmän mukaan yks sentti liikaa ja ties kuinka paljon toi pikkusessu vielä kasvaarohjottaa, ennenku se on ihan aikunen koira.

Mitään muuta väliähän tolla sentillä ei meidän ihmisille ole, mutta kasvattajana matalampi on sitoutunu kasvattaan rotumääritelmän mukaisia koiria. Toisaalta ne rotumääritelmätkin muuttuu kaiken aikaa. Silloon kun noille ihmisille tuli ensimmäinen yhteinen lapinkoira, Lecibsin Claudia eli Sumi, koko rodun nimi oli vielä lapinkoira, eikä suomenlapinkoira. Sumikin oli tyttökoiraksi tosi iso, mutta sai silti sertin heti ensimmäisessä näyttelyssänsä.

Suomenlapinkoirat rotuna kuulemma kutistuukin koko ajan kuin pyy maailmanlopun edellä. Viimeksi noita rotumääritelmän kokoihanteita on pienennetty vuonna 1996. Se on semmonen juttu, josta meidän ihmiset ei erityisemmin tykkää, sillä jos tarkotus on ihan oikeesti säilyttää poronpaimennukseenkin käytettyjen koirien ominaispiirteitä, ei rodusta silloon kannattais jalostaa mitään kirpun kokoista sohvaperunaa.

Kyllä pelkästään Seitan ja Ainun kokoerokin (42 cm ja 48cm) on jo niin merkittävä, että sillä on selvästi vaikutusta ulottuvuuteen ja esimerkiks liikkumiseen syvässä hangessa.

No, onneks meidän karvakorvien ei tartte murehtia mistään rotumääritelmistä. Ne on ihmisten hömpötyksiä semmoset. Meidän matalampi on sanonu meille, että me olleen maailman ihanimpia karvatassuja ja että tärkeintä on, että me ollaan terveitä, kilttejä ja onnellisia. Muuten saa kasvaarehottaa ku pellossa, kun ei meillä oo koskaan mitään pentutehtailua suunniteltukaan. Jos ei Seitalle löydy sopivaa sulhoa (ei nimittäin ole löytynyt vieläkään, vaikka yhteyksiä on otettu suuntaan ja toiseen) ja, jos Ainusta tulee ihan liian iso, niin sit saa se pentuhomma jäädä sikseen.

Onni onnettomuudessa

Meidän Ainu oli sit tänään siellä läpivalaisussa. Tollee se hymyili vielä siinä vaiheessa, kun ne odotteli eteisessä vuoroaan. Kotiinpäin ajeltaessa sitä ei sit enää hymyillyt.kään

Eläinlääkäri hoksas heti, ettei Ainu kävele ihan normaalisti, vaikkei se näkyvästi ontunukkaan nyt, kun ei se ollu riehunu. Sen lonkat, polvet ja selkäranka kuvattiin, eikä sieltä onneks löytyny mitään näkyvää vikaa. Yks varjostuma oli lonkassa, mut seki saattoi johtua kuvausasennosta.

Tommoset kolhut ei kuulemma kumminkaan oo pentukoirilla mikään pikkujuttu. Niistä voi tulla koko elämäks lonkkavika ja Ainu on selvästi jo ryhtyny muuttamaan kävelyasentoonsa, ettei sen selkään ja lonkkaan sattus.

Sille määrättiin nyt sit kuuri semmosta troppia, jossa on glukosamiinia. Sen pitäis auttaa pentusten nivelten kasvamista terveiks. Kipulääkettä tarttee syödä pari viikkoo ja pysytellä peräti kuukausi poissa riehuleikeistä ja maastolenkiltä.

Hohhoijaa. Mitenkähän me tosta kaikesta selvitään. Jos ei se pääse lenkille riehumaan, se repii ilonsa irti meistä, eikä lääkkeen ottokaan ihan ongelmitta suju. Tänään se heti hyvin taitavasti perkas kielellä glukosamiinit pois makkarasta ja sylkäs pillerin kaaressa menemään.

Joka tapauksessa me ollaan ilosia ja helpottuneita, kun ei niistä kuvista löytyny pahempaa. Sitäpaitsi Ainun lonkat ja polvet näytti hyvin tiiviiltä ja eläinlääkärin mielestä "perusterveiltä". Onni sekin - onnettomuudessa.

Ai, niin ja toi laatta tossa odotushuoneen lattialla on vaaka. Ainu painoi jo 17 kiloo! Tuleekohan siitä jättityttö.

Patti ja muita onkelmia

Nyt meillä on vähä kurjaa. Seitan massun alle ilmestyi jokin aika sitten patti ja tänään sitä käytiin näyttämässä eläinlääkärille. Onneks se vissiin ei oo mitään vaarallista, vaan joku semmonen tyrä, minkä eläinlääkäri vois kyllä aika helposti leikata pois, jos haluttais. Se lääkäritäti kumminkin sanoi, että omalta koiraltaan se ei sitä leikkaisi. Me nyt sitten vaan kattellaan päättääkö se patti siitä vielä pullistua. Leikellään sitten, jos siitä näyttää koituvan haittaa.

Siellä eläinlääkärin hyllyssä oli semmosia hammasluunameja, joita mekin jokin aika sitten saatiin joka ikinen aamu. Seita tunnisti sen heti ja meinas pihistää yhden, kun se oli sopivasti kuonon ulottuvilla, mutta korkeempi tietysti kielsi ja muistutti vielä siitäkin, että Seitan tassut rupeaa niistä luista kutiamaan. Se on kai jotenki niille allerginen.

Ainukin on taas kipee. Sen lonkka ei ota parantuakseen, vaan menee pahaks aina, kun käydään vähän rankemmalla riehulenkillä. Korkeempi puhui siitäkin tälle paikalliselle eläintohtorille ja se sanoi, että kyllä se kinttu nyt kannattais kuvata. Matalampi tossa just parasta aikaa yrittää tilata sille aikaa röntgenkuvaukseen, mutta eläinklinikan puhelin on koko ajan varattu. Täältä pitää ajella aika kauas semmosten kuvaamislaitteitten perässä. Onneks siellä klinikalla, missä me käydään, on tosi kivat hoitajat ja lääkärit. Me ollaan Seitan kanssa käyty siellä kummatkin ja nyt on sit Ainun vuoro.

Minkki

Me saatiin minkki. Se vinkasee, kun sitä haukkaa pepusta. Mä kerkesin nypätä siitä karvatupsun ennenku matalampi sanoi, ettei sitä saa nylkee, eikä suolistaa.


Ainu tykkää siitä kovasti. Sen suosikkeja on pehmolelut. Noi lateksihärpäkkeet se pureskelee palasiksi (mitä Seita ja mä ei muuten olla koskaan tehty), mutta pehmot kestää sen leikeissä yllättävän kauan.

Tyhmät, rakkaat koiranpoikaset

Eilen oli kyllä kamala päivä. Kamalinta oli tietysti se Ainun katoaminen, mutta matalamman tietsikkakin hajosi ja se tarkoittaa sitä, ettei meistä nyt saada tänne vähään aikaan kuvia.

Ainu kumminkin nukkuu nyt litimärkänä keränä tossa lattialla ja sillon takajalka kipee. Mitään haavoja siinä ei näy, mutta se ontuu toista ketaraa niin, että tilattiin sille huomisaamuksi aika lääkärille ja annettiin kipulääkettä niinku lääkäri neuvoi.

Tää koko juttu meni niin, että eilen illansuussa oltiin korkeemman ihmisen ja sen metsäkaverin kanssa lenkillä. Seita hoksas kauempana jonkun mielenkiintoisen jutun ja lähti vipeltään puitten lomaan. Ainu lähti perään ja lopulta mä myös.

Kun viimeinenkin hännänhuiskaus oli hävinny, korkeempi kutsui meitä takas ja Seita ja mä tietysti tultiin, mutta tosta ipanasta ei näkyny enää jälkeäkään. Eikä sitä löytynyt, vaikka korkeempi ja se toinen mies etsi puoleen yöhön saakka.

Sit piti tulla kotiin muutamaksi tunniksi nukkumaan, kun oli jo niin pimeetäkin. Kun aamu valkeni, lähettiin uudestaan ja kahdeksan jälkeen se märkä, ontuva ja sangen helpottunut pikkupiski sit löytyi. Voitte arvata, että oltiin iloisia, kun saatiin takas tuo hölmö höpötassu. Ihmiset kerkes yön aikana pelätä jo vaikka mitä..

Kaipa eläinlapsetkin on vähän pöhköjä ennenkuin ne vanhenee ja viisastuu. Oli Ainun Utusiskokin mennyt viime viikolla puraisemaan varsaa takajalkaan ja arvaahan sen, miten se hepanpentu siihen vastas. Nyt ontuu Utukin. Toivottavasti ei kummallekaan siskokselle jää nyt vaivaksi mitään pysyvää.

Nyt on hätä

Ainu katosi metsään pian viisi tuntia sitten, Siitä saakka sitä on etsitty. Huoli on hirmuinen. Näillä seuduilla liikkuu myös susia ja karhuja.

Pari asiaa lapinkoirista

Aateltiin Ainun ja Seitan kanssa paljastaa teille pari faktaa lapinkoirista, semmosta, joista itseään osaavina pitävät koiraihmiset voi kyllä olla eri mieltä.

Me kaikki kolme nimittäin tykätään vaihtelusta ruokavaliossa - sanokoon ihmiset mitä lystää. Ei oo ollenkaan kiva pistellä samaa pöperöö joka päivä, varsinkaan tommosia kuivanappuloita (me ollaan vaihteeks tommosella dieetillä. Talvella syötiinkin pitkään omatekoista ruokaa ja välillä jopa purkkiherkkuja). Siks meidän matalampi ostaa meille aina välillä uudenmoista sapuskaa.

Aluks se aina sekottaa ne uudet nappulat tonne vanhojen sekaan, ettei meidän vatta menis linkousohjelmalle muutoksesta. Sitten on vähän aikaa kauhee homma lajitella ne uudet, hyvät, raksut sieltä vanhojen, tylsien, seasta. Sitä hommaa Ainu tossa on just tekemässä.

Toinen juttu, joka haluttiin kertoo, on se, että helteillä lapinkoirat säilyy parhaiten kellarissa. Se on tullu tänä kesänä testattua. Toi ovi, jota Ainu tossa kattoo, kun mä just tuun sieltä, on aina meille auki. Kuvia sieltä alakerrasta ei saa otettua, kun ei siellä ole kuin semmonen himmee lamppu, joka syttyy liikkeestä. Sinne me kumminkin mennään monta kertaa päivässä ottaan nokoset hillohyllyjen alle, perunalaarin viereen ja usein on hyllyllä muutama kissakin rivissä samoissa vilvottelupuuhissa.

Usva sylikettu

Tänään vietettiin melkeen koko päivä autossa. Yhdessä paikassa Ainu pääsi ulos. Siellä oli tommonen nätti ruskee koira, joka näytti jotenkin tutulta. Kun en päässy nuuhkimaan, en heti hoksannu, että se oli mun oma pentu Usva, josta on kasvanu iso, pöyheä sylikettu.
Se on kuulemma aika toimelias koiranpoikanen, mutta selvästi myös fiksu, koska se osas nätisti istua viereen ja odottaa, kunnes Ainu oli pelänny valmiiksi ja oli valmis tulemaan leikkiin.

Sisaruksilla näytti olevan samanmoinen huumorintaju ja yhtä vikkelät tassut. Ainu vissiin kumminkin on vähän rauhallisempi ja hyvä niin. Kyllä yhteen perheeseen riittää yks villi koira ja mä oon kuulemma meillä just se kiintiötyyppi.