Essiä ei ole enää

Kun mä tulin näitten ihmisten omaksi koiraksi, Essi oli vasta 15 vuotta vanha. Se oli saanu olla pitkään pentu, kun sen emo hoiti sitä kolmetoista vuotta. Mulle on kerrottu, että se oli pienenä yhtä sporttinen ja tarmokas kuin mäkin, mutta en mä tiedä uskoisinko, kun ei se Seitan ja mun kanssa enää paljon jaksanu riehua.

Vuosi vuodelta se harmaantui ja tassuja alkoi särkeä. Sateisilla säillä ne nappaili ton matalamman kanssa lääkkeitä vierekkäisistä purkeista ja jotenkin ne pärjäili viime viikkoon saakka. Sitten Essiressukka meni niin huonoon kuntoon, että ihmiset tiesi, että nyt ei enää parempia aikoja ole odotettavissa.

Aamulla korkeempi nosti sen autoon ja matalampi jäi kotiin itkemään. Kyllä me kaikki eläimetkin tiedettiin, että nyt on hyvästien aika. Sitten Essi tuotiin takaisin kotiin ja laitettiin kuoppaan syreenin katveeseen nukkumaan. Siellä sen tassuihin ja vatsaan ei ainakaan enää tee kipeetä.

18 vuotta on pitkä elämä koiralle ja ihmisellekin. Meidän matalampi oli auttamassa Essiä maailmaan ja sen ikipentu se aina olikin. Mitenkähän me saatais se nyt huomaamaan, että vaikka meillä kaikilla on Essiä ikävä, just nyt meillä on vielä aikaa iloita toisistamme ja pitää toisistamme huolta.

Kiitos rakas Essi kaikista yhteisistä vuosista. Odotathan meitä siellä koirien taivaassa. Matalampi on luvannut tulla aikanaan sinne samalle osastolle kans, jos vaan päästetään..

Odottavan aika on pitkä

Äh, kun en mä enää jaksais odottaa niitä pentuja, eikä meinaa jaksaa mun ihmisetkään. Toissailtana mulla alko semmoset oireet, että matalampi päätteli jo synnytyksen alkaneen, mutta se oli vielä väärä hälytys.

Meidän matalampi on aina tommonen hätähousu, mutta mun pennut ei taida olla. Ne on tänään ollu mun vattassa vasta 58 vuorokautta ja koirat yleensä joutuu odottaan vauvojaan keskimäärin 63 päivää...Tosin tämmöset nuoret ensisynnyttäjät usein saa ne näkösälle ennemmin.

On mulla kyllä sillai huono olo, että näkee, että ne on tulossa. Pari yötä matalampi on jo valvonu mun vieressä, ettei vaan sattuis, mitään semmosta vahinkoo, minkä se pystyis estään..

Väsyneitä ollaan molemmat ja mua läähätyttää välillä kovasti, mutta kuten tosta tämänaamuisesta kuvasta näkyy, ruoka mulle maistuu vieläkin niin, että piti oikeen kadehtia ton Essin namia sen jälkeen, kun olin syöny omani.

Mörkö ja Essi

Me ei sit Seitan kanssa ruveta vanhoiks koiriks ollenkaan. Se me päätettiin alkuviikosta, kun valvottiin kolme yötä kuunnellen ton Essin haukkumista. Matalammallakin meinas ihan käämit kärytä, kun ei auttanu lempeä puhe, eikä suuttuminen. Aina, kun ihminen kiipes takas yläkertaan nukkumista yrittämään, Essi alkoi taas huutaa.

Lopulta, pari yötä sitten, ihminen keksi kertoo Essille, ettei mörköjä oo olemassakaan ja jätti yöks valot alakertaan päälle, jotta se näkee, ettei siellä tosiaankaan oo mitään hirmuista vaanimassa. Se sit auttoi. Ilmeisesti Essillä on jo vähän huono näkö ja sumua päässäkin, eikä vaan ulkopuolella, niinku tossa kuvassa. Kun se näkee tuommoisia hahmoja pimeessä, kuin mä tuossa yläkuvassa, ei oo ihmekään, jos rupee pelottaan.

Korkeemman ihmisen mielestä mulla on siinä kuvassa nimittäin tarkkaan katsottuna kahdet silmät ja kyllä semmonen koiralla munkin mielestä olis aika hirvittävää.

Iso pentu

Muutaman päivän päästä mulla on puolivuotissynttäri. Alan kuulemma olla ihan ison koiran näkönen (kuva ois tietysti kiva, mutta ehkä sitte synttäripäivänä. Tuo kuva musta ja Essistä on otettu jo kuukausi sitten). Painan 12,5 kiloa ja pöksytkin alkaa jo näyttää semmoisilta kuin lapinkoiralla pitää. Isäntä mittas korkeutta ja sai lukemaksi 44 senttiä, mutta kyllä mä vähän kiemurtelin, niin ettei siitä voi olla ihan varma.

Viikonloppuna mua vietiin taas töihinkin. Pääsin paimentaan ihmisenpentuja poikaleirille. Se oli kivaa. Kun tultiin takas kotiin, korkeempi ihminen kertoi ylpeenä kuinka fiksusti mä olin siellä ollu. En ollu yhtään pissiny lattiallekaan, mut sit mä taas vähä repesin. Ei kai sitä ny loputtomiin voi pentumaisuuttaan pidätellä ja Seitallakin oli ollu mua kovasti ikävä.

Niin me sitten silputtiin pari siivousrättiä ja vessaharjan teline, ja pissiäloroteltiin litratolkulla lattialle, vaikka ihmiset käytti meitä hiki hatussa pihalla. Yöllä mä tyhjäsin kaikki kivat tavarat pöydältä ja kun ne oli leikitty valmiiks, me syötiin vessasta likaiset kissanhiekat. Sitte tuli tietysti yrjö ja olo oli taas sangen kotoisa.

Matalampi ihminen huusi pää punaisena, mut mä käännyin vaan nurinpäin ja kattoin sitä nätisti silmiin. Sillä se aina rauhottuu ja kyykistyy ennen pitkää mua rapsuttelemaan. Kuka nyt söpölle pikku pennulle malttaa pitkään vihotella ;-)

Sillä aikaa toisaalla...

Sillä aikaa, kun me kiltit isot koirat oltiin tänään päivälevolla, Seita hääri ahkerana. Se järsi sitä samaa kirjahyllyä, jota me jo kissojen kanssa alotettiin purkamaan. Ihminen ei tykänny yhtään ja sitä mä en kyllä ymmärrä ollenkaan. Ittekkin se repii tapetteja (antoi muuten meidänkin yks päivä repiä ja se oli kivaa. Lopulta oli koko olkkarin lattia silpun peitossa), eikä täällä ny muutenkaan niin kovin siistiä oo. Toi matalampi hosuu kaikenlaista kummaa ja puhuu jostain remontista. No, kyllä meille aina pieni hässäkkä kelpaa. Se vaan piristää, kun jotain tapahtuu.

Essi on vissiin viettäny vähä liikaa aikaa ihmisseurassa, kun se aina niin paheksuu heti, kun meillä on kivaa. Joskus se ryntää oikeen kantelemaan, mitä me on keksitty. Mokomakin kielikello. Kattokaa ny, miltä se näyttää tossa kuvassakin, kun se on huomannu, mitä Seita tekee. "En se mä ollu" paistaa kauas sen naamasta. Mutta on se kyllä mukavasti lämmin nukkumakaveri, enkä mä viitti sitä enää vetää hännästäkään. Onhan mulla Seita sitä varten.

Essi

Essillä on pian synttärit. Se täyttää 15 vuotta. Sen äiti oli kuulemma tosi kaunis ja kiltti, mutta hiukan löyhämoraalinen, lapinkoira nimeltään Lecibsin Claudia. Oikeestaan se löyhä moraali, nimittäin työmoraali, oli kyllä niillä ihmisillä, jotka jätti aitauksen liian pitkäksi aikaa kesken ja naapurin maastonakki seropi pääsi livahtamaan aidan ali lemmekkäälle visiitille. Hyvin on Essi silti jaksanut jalkoja kasvattaa, vaikka sen iskä olikin semmoinen töpötassu. Yhtä hyvin ei käyny kaikille sen sisaruksille...

Korkeempi ihminen vie mua ja Essiä aina yhdessä lenkille, mutta se onkin ainoo juttu, mitä me koiramuorin kanssa yhdessä tehdään. Noissa kuvissa me ollaan lenksulla eräänä usvaisena aamuna. Essimuori tais saada musta tarpeekseen silloon, kun mä olin ihan kääpiöpallura ja purin sitä aivan hillittömästi. Se ei ollu tottunu sellaseen, eikä siihenkään, että joku toinen on pentu, kun se itse on aina saanu olla lauman nuorin koira. Se on myös sen verran kiltti, ettei oo kovin hyvä pitämään puoliaan.

Nyt meillä on sitte sukset vähä ristissä, eikä se oikeen tykkää Seitastakaan, kun se luulee, että blondi on samanlainen räiväke kuin minä pienenä. Mut ei se oo. Seitan kanssa niistä vois ehkä vaikka tulla kavereita, ellei meillä olis pikkusiskon kanssa niin paljo omaa kivaa, ettei muori oo päässy Seitaan kunnolla tutustumaankaan.

Ihan niinku ihmistenki maailmassa, nää laumaelämän kuviot on joskus vähä vaikeita...