Epilepsia

Meillä ei oo nyt oikeen kivaa. Harmia on muustakin kuin noista tassukarvoihin kertyvistä lumipaakuista..

Tapaninpäivän aamuna mulle tuli yhtäkkiä kamalan huono olo. Matalampi kuuli, kun mä vinguin olkkarissa ja tuli äkkiä kattoon. Mun suusta tuli vaahtoo ja mä olin hetken ihan kanttuvei. Ihmiset säikähti hirveesti. Ne päätti kumminkin oottaa ja kattoo oliks se vaan yhden kerran juttu - varsinkin, kun joulunpyhinä on aika vaikee päästä tohtoriin.

Kuukauden kuluttua tuli toinen samanmoinen kohtaus. Sit ne kärräs mut eläinklinikalle. Siellä musta valutettiin verta pulloon, kopeloitiin  joka paikasta ja haukuttiin liian paksuksi. (Höh. Mun mielestä se on kyllä niitten oma vika. Rupesin lihomaan heti, kun ne siellä samassa paikassa vei multa vauvantekovehkeet).

Kun mitään muuta syytä ei löydetty, ne sanoi, että mulla on epilepsia. En oikeen tiedä mikä se semmonen on, mutta ihmiset tuli siitä hirveen surullisiks ja järkyttyneiks, joten ei kai se mitään hyvää voi olla..

Nyt me vaan kauheesti toivotaan, ettei se sama tauti tuu mun pennuille, eikä Seita tieteskään voi Unnin kanssa hankkia palleroita,  kun Unni kerran on mun poikanen..

Tämmöstä me ei kyllä osattu arvata siinä vaiheessa, kun mun pentuja suunniteltiin. Elämä on joskus aika paakkuista ja surullista..

Utu

Tommonen se oli kaks vuotta sitten..

.. ja tämmönen siitä tuli isona. Nää kuvat on Utun oman ihmisen TK:n ottamia. Aateltiin vaan laittaa Seitalle malliks, että tämmösiä oli tarkotus saada lisää, vaikkei se nyt ihan lähiviikkoina taida onnistua.   Seitan vyötärönympärys kun ei ole sen kummemmin levinnyt ja lähipäivinähän niitten ois pitänyt syntyä. Matalampi on kuulemma kaaaaaameen pettyny.

Arvonta suoritetaan sit 12. pivä. Vielä ehtii osallistua tuolla pari postausta taaksepäin.

Arvaus ja arvonta

Nyt meinaa matalammalta mennä hermo. Seitan massu ei kasva ollenkaan, mutta käytös ja maitohanat on edelleen ihan kummalliset (niistä tulee vähä maitookin). Kun matalampi harjas kaikki irtokarvat (4 isoa kourallista) Seitan vattan alta, sen varmuus pentujen tulosta haihtui kuin tuhka tuuleen. Jännitystä helpottamaan järjestetään nyt arvonta. Siihen voi osallistua jättämällä tän postauksen perään kommentin, jossa esittää arvauksen siitä, kuinka monta pentua Seita saa (nollakin on hyväksyttävä arvaus). 

Muskakisu arpoo yhen voittajan kaikkien osallistuneiden joukosta ja toisen palkinnon niiden kesken, jotka on arvannu sen pentumäärän oikein. Ne kaks voittajaa saa sit itse kertoo tahtooko ne kissoille, koirille vai ihmisille sopivan palkintopaketin.

Voittajat arvotaan viimeistään sunnuntaina 12. päivä tai heti, kun Seitan vauvat on syntyny.

Kuulostaako hämärältä? Musta ainakin kuulostaa, mutta, jos kaikki tässä nyt puolentoista viikon aikana selkenis.

Koiranpoikasia ja krokotiileja

 Jippii! Joulu tuli meille etuajassa. Matalampi sai  lahjansa hyvien uutisten muodossa ja me saatiin tommonen loota.

Eilen, kun Seita köllötti lattialla, mä kävin nuuhkasemassa yhtä kohoumaa sen massussa. Matalampi tuli körökyytiä perässä ja koitti ihan varovasti samasta kohdasta. Kyllä siellä selvästi joku pallero on.  Masu on vaan hassusti vähän toispuoleinen niin, että sen kasvamista on ollut vaikea hoksata..eikä koiraäitien masu usein kasvakaan ennenku ihan näin loppuvaiheessa. 

Seitan pentujen pitäis syntyä loppiaisen jälkeisellä viikolla. Me saatiin aukasta pakettimme jo eilen. Sieltä löytyi iso liuta krokotiilejä.

Seitan salaisuus

 Nyt tais käydä niin hassusti, että Seita saa pitää salaisuutensa ihan loppuun saakka. Ei saatu järjestettyä aikaa eläinlääkäriin tällä viikolla, eikä näillä pakkasilla tietysti olisi kovin fiksua Seitan massukarvoja ajellakaan ( ultratutkimusta varten. Mä nääs tiedän nää jutut, kun mulle tehtiin ne kaks vuotta sitten).

On se vähä hassua, ettei meidän ihmiset saa tosta Seitasta selvää, vaikka se on jo kolmas äitikoira, jota ne vakoilee läheltä. Seita on kyllä muutenkin aika salaperäinen koiruus, eikä kaikkien ihmisäitienkään vauvanodotus oo samanlainen. Tarttee kai vaan hyväksyä tää tilanne nyt ja kattoo, mitä annetaan. 

Seitan ruoka on varmuuden vuoksi vaihdettu toisenlaiseks ku meillä muilla ja pentulaatikon paikka on suunniteltu valmiiks. Kuutta pentua sieltä ei ainakaan, missään tapauksessa tuu. Se on varmaa (??!**!), mutta kattotaan ny tulisko edes pari.

Jos noi kaikki oireet (käytöksen muuttuminen hurjan hellyydenkipeäksi ja entistäkin rauhallisemmaksi, lievä pahoinvointi just sillä viikolla, kun se on tavallista ja nisien erottuminen selvemmin) on vaan valeraskautta, loppuu nekin pikapuoliin siihen, että toi mysteerimamma alkaa taas hoitaa punasia leluhiiriä.

Matalamman mielestä olis hyvä, jos koirille syttyis semmonen punanen valo vaikka ottaan, kun ne on pieniin päin. En oo samaa mieltä. Miltä toi Ainukin näyttäs punanen lamppu ottassa. Pöh olkoon.

Mukavaa joulunodotusta nyt vaan teille. Me odotellaan täällä muutakin:)

Joulun jännin pehmeä paketti

 Joulun jännittävin pehmeä paketti meidän huushollissa on kyllä toi Seita. Kun ei ihmiset tiedä vieläkään onks sillä pentuja vattassa vai ei!!! Mulla oli tossa vaiheessa selvästi muhkeempi massu, mutta siellä potkiskelikin kuus villiä ipanaa. Jos kyydissä ei oo ku kaks koirakakaraa, kai se masu voi olla pienempikin. Kaiken varalta matalampi madotti sen taas, kun semmoset suoli-ilkiöt kuulemma lähtee vaeltelemaan just tässä vaiheessa (40 - 42 vrk) pennunodotusta. Me Ainun kanssa saatiin siinä sivussa makkaraa, mut ei onneks yhtään matolääkettä. Jee..

Seita olis viety jo eläinlääkärin tutkittavaks ( vaiks se kuulemma kamalan kallista onkin), jos korkeemmalla vaan olis ollu aikaa sitä sinne kyörätä. Matalampihan ei sinne ilman autoo Seitan kans pääse..Kattotaan nyt ehtiskö ne vielä tällä viikolla jossain välissä. Eihän tämmöstä jännitystä kukaan kestä. 

Joku jo kiusas matalampaa, että jos se ei oo ollu tarpeeks kiltti kuluneena vuonna, tuolla pörröpaketissa ei oo yhtään palleroa. Höh. Sit ei kyllä varmaan oo, kun se tänäänkin karjui mulle ku hyeena, vaiks mä vaan jahtasin vähän pihalla naapurin kissaa..Ei yhtään kilttiä mun mielestä semmonen huutaminen.

Ainu kuulemma kyllä tykkäis pienistä leikkikavereista - ainaskin, jos ne ei kovasti pure hännästä. ( Ei kerrota sille, ettei semmosta voi mennä lupaamaan)

  

Aamupahoinvointia ja lumikylpyjä

Seitalla oli eilen vähä oksu olo. Yleensä matalampi ei oo moisesta ollenkaan innoissaan, ennemminki päinvastoin. Nyt se kuitenkin höpisi jotain aamupahoinvoinnista ja rapsutteli Seitaa hartaasti.

Jos Seitan vattassa on pentuja, ne on kuulemma vasta kaks senttiä pitkiä, niin, ettei ne vielä kovasti vattaa pömpötä. Kaikki muut mahdolliset oireet Seitalla kyllä on, mutta voihan ne tietysti liittyä semmoseen valeraskauteenkin, jollanen koirille tapaa joskus tulla.

Pihalla tulee tähän aikaan vuodesta tosi aikasin iltapäivällä sinistä. Onneks ei oo enää hirmupakkasia sentään. Semmosista Seita ei tykkää, vaikka pesunkestävä suomenlapinkoira onkin. Me Ainun kanssa ei pakkasia säikytä ja lumi on tosi kivaa. Ite oon henkilökohtasesti sitä mieltä, että sitä vois tuoda sisällekin. Tohon olkkarin lattialle vaikka altaallisen...

Kyllä me joskus sitä yritetään sisälle salakuljettaakin, mutta matalampi kulkee rätin kanssa perässä, eikä ollenkaan ymmärrä homman jujua. Tarttee kai sit vaan nauttii lumikylvyistä tuolla mettässä.

Vihdoinkin

Vihdoin ja viimein tuli meidän Seitalle kunnollinen juoksenteluaika. Puolentoista viikon päästä se kuulemma viedään Unnia treffaamaan. Jos ne tykkää toisistaan ja homma sujuu niinku toivotaan, meillä on ens vuoden alussa pieniä pennunpalleroita. 

Seitasta en tiedä, mutta matalammalla on ihan kauhee pentukuume. Se on keksiny niille pikkukarvateille jo nimiäkin ison liudan. Niistä ei kuulemma tule samalla kirjaimella alkavia (kun ei meillä pentuja tehtailla. Tämä saattaa olla ihan viimeinen pentue, joka meille syntyy, jos ei sitten vielä jollekin sijoituskoiralle..) , vaan väristä riippuen niistä tulee Sumppi, Mokka, Kaffi, Latte, Capuccino ja niin pois päin.

Ettei vaan nyt kiirehdittäis asioitten edelle. Kun ei oo vielä niitä pentuja tulollaankaan...

Kolme kaupoita ja ryhmäräyhä

Kolme kaupoita ratsastaa....eikun kolme lapinkoiraa remuaa suolla, joka näyttää tähän vuodenaikaan ihan preerialta. 

Ryhmäräyhä on kaikista kivointa. Siinä ei kukaan jää ulkopuoliseksi.

Vois luulla, että ollaan oikeesti vaarallisia, kun pistetään naama tolleen, mutta ei me olla. Meillä on ihan erityinen murrausäänikin tommosia leikkejä varten. Koskaan ei oikeesti suututa. Leikitään vaan.

Seita se vaan antaa odottaa juoksenteluaikaansa. Meidän matalampi tahtois niin jo päästä paapomaan pennunpalleroita, mutta minkäs teet, kun ei oo ei tuu, kun ei oo päästy niitä vielä pentuja yrittämäänkään. Seitalla kun tuppaa juoksut olemaan niin vaimeita, että ne saattaa joskus livahtaa ohi ihan huomaamatta.

Tuleeks niitä pentuja vai ei?!

Meidän matalampi on hössöttäny joistain pennuista koko kevään ja kesän, mutta ei meillä mitään pentuja oo näkyny. Silloon ku Ainulla alkukesästä oli juoksenteluaika, näytti vähän siltä, että Seitallekin olis meinannu tulla, mutta se sit peruutti (niinku mullakin kävi silloon, kun meille toivottiin Ainua ja mun muita ipanoita) Nyt sit vaan odotellaan. Tulee kun tulee. Ehkä hyvää kannattaa odottaa. Seita ainaskin on sitä mieltä.

Seitan sulho

Onks tutun näkönen? Se en oo mä. Mä oon parasta aikaa viikon verran Lapissa korkeemman ihmisen kans. Toi on mun poika ja Seitan tuleva sulho, Usmaseidan Unni. Se tuli tänään käymään kylässä.

Se on nätti poika ja on sillä häntäkin, vaiks siinä on nyt just vähänlaisesti karvaa. Tassuissa ja korvissa on sitte sitäkin enemmän.

Se on kiltti, ilonen ja pehmoinen. Seita ei siihen kumminkaan ihan heti ilmottanu olevansa lääpällään. No, parin viikon päästä voi olla toinen ääni kellossa..

Pienenä Unnilla oli ihan saman värinen turkki ku mulla. Nyt se on nätisti tommonen vähän vaaleemman ruskee. Ainun mielestä se oli vissii aika ihana, kun se heittäytyi naiselliseks ja kimitti sille, eikä jutellu ollenkaan tavallisella äänellä. 

Harmittaa vähän, kun en mä päässy näkeen sitä, mutta ehkä sit ens kerralla, kun se tulee käymään.

Jippii, se suostui!

Muistattekos vielä tuon pienen, ruskean pojan? Enää se ei ole yhtä pikkuinen...

Yhtenä iltana, tuolla kylällä, me ajeltiin korkeemman ihmisen kanssa autolla tosi komean, ruskean lapinkoirapojan ohi. Sen taluttajakin näytti aika tutulta. Unnihan se siinä oli oman ihmisensä kanssa.

Kun korkeempi kertoi matalammalle kotona, mitä se oli nähny, matalamman päähän iski villi idea. Se ryntäs tietokoneelle tutkimaan jotain, tuumas niin, että savu nousi päästä ja sitten kirjoitti sähköpostia. Tänään tuli vastaus, joka sai sen pomppimaan ilosta. Seitalle on viimeinkin löytynyt sopiva sulhanen ja se on toi mun isoksi kasvanut pieni UNNI!

Meidän ihmiset on useinkin naureskellu vähän hölmölle ajatukselle, että Seitan ja mun vahvuudet ja heikkoudet on niin erilaiset, että meidät yhteen länttämällä vois tulla maailman täydellisin koira. Unni on aika pitkälti samanlainen ku mä, ja hassua kyllä ne ei Seitan kanssa ole ollenkaan liian läheisiä sukulaisia, vaikka Seita onkin mun täti. Ei vaan oo hoksattu aiemmin edes tarkistaa.

Vielä pitää tietysti tarkastaa Unnin lonkat ja silmät, mutta sen suhteen ollaan optimistisia. Jos kaikki menee, niinku toivotaan, ens kesänä saattaa meillä sitten olla pieniä Seitanpoikasia. Tarkkaa ajankohtaa on vaikea ennustaa, kun Seitan juoksut on aina olleet vähän epämääräiset, mutta nyt näyttää sentään jo lupaavalta!

Jännät paikat

Nyt on meillä jännät paikat, mulla oikeestaan vähän pelottavatkin. Oon nimittäin menossa huomenna sinne vauvantekovehkeitten poistoleikkaukseen. Samalla selviää onko se kasvain uusinu, joka mulle tuli viime talvena, kun odotin Ainua ja muita pentusia. Matalampaa ihmistä pelottaa ihan hirveesti. Kyllä mä huomaan, vaikka se yrittää esittää ihan reipasta.

Villiminttukin on tulossa lääkäriin samalla reissulla. Se on laihtunu huolestuttavasti ja sillä on vähän väliä nuhaa. Toivottavasti ne osaa auttaa sitä jotenkin. Se on kiva kissa.

Seitan sulhasasioitakin me jännätään, sillä matalampi on taas kosinu yhtä poikaa. Viime viikollakin se kosi yhtä söpöä, mutta siltä paljastui semmoinen luomien sisäänpäinkääntymisvaiva, joka on perinnöllinen, eikä me toivota kenellekään koiralle synnyinlahjaksi semmosta. Tää viimeisin sulhoehdokas onkin sitten kaikille meidän blogia pitempään seuranneille tuttu ja varsinainen jymy-yllätys, mutta me ei voida vielä paljastaa sitä, kun ei se oo vielä suostunu, eikä edes käyny PEVISA-tarkastuksissa. Tosi hieno koirapoika se kumminkin on, voin vakuuttaa ;-)

Kutistuu ku pyy maailmanlopun edellä

Tänään meidän ihmiset yritti mitata Ainun korkeutta. Ne houkutteli sen kaapin oven viereen seisomaan ja sohi lyijykynällä merkkiä seinään. Eihän siitä meinannu mitään tulla, kun Ainu hoksas heti, että nyt on jotain huolestuttavaa tekeillä. Se kiemurteli ja meni ihan mykkyrälle ja lopulta pissas lattialle, niinku sillä on tapana silloon kun se on oikeen ilonen tai kiihtyy jostakin.

Kahteen kertaan ja eri paikoissa ihmiset niitä merkkejänsä suttas ja suurin piirtein samanmoinen tulos tuli: meidän iso vauva on vajaat 8 kuukautta vanha ja 48 senttiä korkea!

Ihmisten nykyisen kauneuskäsityksen mukaan se on vaan hianoo kun on yläsuuntaan pitkä, mutta suomenlapinkoiratytölle tossa on rotumääritelmän mukaan yks sentti liikaa ja ties kuinka paljon toi pikkusessu vielä kasvaarohjottaa, ennenku se on ihan aikunen koira.

Mitään muuta väliähän tolla sentillä ei meidän ihmisille ole, mutta kasvattajana matalampi on sitoutunu kasvattaan rotumääritelmän mukaisia koiria. Toisaalta ne rotumääritelmätkin muuttuu kaiken aikaa. Silloon kun noille ihmisille tuli ensimmäinen yhteinen lapinkoira, Lecibsin Claudia eli Sumi, koko rodun nimi oli vielä lapinkoira, eikä suomenlapinkoira. Sumikin oli tyttökoiraksi tosi iso, mutta sai silti sertin heti ensimmäisessä näyttelyssänsä.

Suomenlapinkoirat rotuna kuulemma kutistuukin koko ajan kuin pyy maailmanlopun edellä. Viimeksi noita rotumääritelmän kokoihanteita on pienennetty vuonna 1996. Se on semmonen juttu, josta meidän ihmiset ei erityisemmin tykkää, sillä jos tarkotus on ihan oikeesti säilyttää poronpaimennukseenkin käytettyjen koirien ominaispiirteitä, ei rodusta silloon kannattais jalostaa mitään kirpun kokoista sohvaperunaa.

Kyllä pelkästään Seitan ja Ainun kokoerokin (42 cm ja 48cm) on jo niin merkittävä, että sillä on selvästi vaikutusta ulottuvuuteen ja esimerkiks liikkumiseen syvässä hangessa.

No, onneks meidän karvakorvien ei tartte murehtia mistään rotumääritelmistä. Ne on ihmisten hömpötyksiä semmoset. Meidän matalampi on sanonu meille, että me olleen maailman ihanimpia karvatassuja ja että tärkeintä on, että me ollaan terveitä, kilttejä ja onnellisia. Muuten saa kasvaarehottaa ku pellossa, kun ei meillä oo koskaan mitään pentutehtailua suunniteltukaan. Jos ei Seitalle löydy sopivaa sulhoa (ei nimittäin ole löytynyt vieläkään, vaikka yhteyksiä on otettu suuntaan ja toiseen) ja, jos Ainusta tulee ihan liian iso, niin sit saa se pentuhomma jäädä sikseen.

Ei purra eläinlääkäriä

Ollaan nyt parin päivän aikana käyty eläinlääkärissä oikeen urakalla. Seita ja mä oltiin rokotuksilla eilen ja tänään Seita kävi sekä polvi- että silmätarkissa. Siellä eläinklinikalla, missä se tänään kävi, oli vissiin ollu aamulla vähän hankalia potilaita. Siks lääkäri oli hyvin helpottunu, kun tuli vaihteeks kiltti, pieni koira.

Ainahan Seita ihmisille on kiltti, mutta tänään se ei rähissy toisille koirillekaan, vaikka siinä odotushuoneessa ramppas kaiken kokosta ja näköstä. Treffattiin siellä sukulaistyttökin. Semmonen nätti lappari, jolla oli tassu kipee.

Hieno uutinen oli se, että Seitalla on sekä silmät että polvet ihan terveet, joten me jatketaan nyt sitten sulhonmetsästystä. Eiköhän semmonen sopiva jostain kevätpuolen juoksuihin mennessä löydy. Mukavampihan niitten pentustenkin on kasvaa keväällä, kun ilmat lämpenee ja tarkenee mennä ulos leikkimään.

Sulhasta vailla - aina vaan

Kattokaa nyt, kuinka ihana koirapoika on tuolla linkin takana! Matalampi ihastui sen kuviin niin, että kerkes jo Seitalle kosaista ennen kuin oli tutkinut asiaa tarpeeksi (hätähousu). Perusteellisemman lukemisen ja kuvien syynäyksen seurauksena selvisi, että Kassulla on rotumääritelmän mukaan ulkonäössään juuri samat puutteet kuin Seitalla, eli vähän liian pitkä kuono, matala otsapenger ja isot korvat. Muuten molemmat onkin tietysti maailman ihanimpia ja hurjan kauniita lapinkoiria.

Meidän matalampi tahtois niin kovasti löytää Seitalle semmosen kivan sulhon, joka on tietysti terve ja tarkastettu, jolta puuttuu nuo edellä mainitut viat, jolla olis lempeä, mutta aika rohkea luonne ja joka ehkä periyttäisi myös tuota vaaleata väriä.

Yllättävän vaikeata on löytää sopivaa isikoiraa - varsinkin, kun olis kiva löytää vielä semmonen uros, jolla ei ennestään oo hirmuisesti pentueita. Se nimittäin olis rodunkin kannalta parasta.

EDIT: Kaikki vinkit kiitollisuudella vastaanotetaan. Huomionarvoista on kuitenkin se, että meidän koiramme eivät ole paimensukuisia (vaikka siltä kovasti näyttävätkin) vaan ns. "näyttelylinjaisia".

Seitan lonkkalausunto

Nyt on ilo ylimmillään! Seitan lonkkalausunto Kennelliitosta tuli ja tulos oli odotuksiin nähden kertakaikkiaan hieno. Kuvat ottanut eläinlääkärihän varoitteli, että tulos voi olla vasemman lonkan osalta niinkin kehno kuin D, mutta kaksi tervettä B:tä sieltä tuli. Sulhasen etsintä voi siis jatkua ja ehkä vuoden vaihteessa tai viimeistään keväällä meillä saattaa vilistää pieniä seitanpentuja :)

Harmi kyllä, matalamman tietokone on rikki, eikä nyt saada tähän kuvaa hymyilevästä Seitasta, mutta onhan niitä tuolla vanhemmissa postauksissa vaikka kuinka paljon :)

Kosaisu

Meidän matalampi sit kysäisi, eli kosaisi, sitä quun edellisen postauksen kommentissa ehdottamaa poikakoiraa. Sen ihminen oli kumminkin sitä mieltä, että Hupin tarttee vielä vähän kasvaa ja hyvä niin. Pojat on aika usein pitempään pentuisia kuin tytöt - niin ihmispojat kuin lapinkoirapojatkin.

Me nyt sitten ruvettiin oikeen miettimään, mitkä ne olis ne viis tärkeintä asiaa Seitan mahdollisessa sulhasessa ja pistettiin ne tärkeysjärjestykseen. Jos joku tuntee semmosen poikakoiran, joka sopis kuvaukseen ja vois olla halukas sulhasmiäheksi, niin saa mielellään ehdottaa.

1. Ensinnäkin sen koirun pitäis olla terve ja sen suvussa pitäis olla mahdollisimman vähän perinnöllisiä sairauksia (sitä ei tietenkään helposti voi tietää ja vastuullisen kasvattajan tehtävä onkin ottaa siitä mahdollisimman hyvin selvää).

2. ja 3. Sen tarttis olla hyväluontoinen ja älykäs, koska Seitakin on tosi fiksu, eikä me tahdota tyhmiä pentuja ollenkaan, kun ollaan näin hyvälle totuttu. Seita on ihanan rauhallinen ja ihmisille ja kissoille kyllä lempeä, mutta ei vieraille koirille, joten se poika vois mielellään olla vähän vähemmän tappelunhaluinen.

4. Sillä sais mielellään olla kaunis pää, pienehköt korvat, hyvä otsapenger ja vähän lyhyempi kuono kuin Seitalla.

5. Mielellään se sais edes periyttää kermanväriä, ellei sitten ole itsekin kerma tai soopeli.

Höh. Taitaa tämmöset listat olla yhtä pöhköjä kuin ihmisilläkin. Eihän sen paremmin täydellisiä ihmisiä kuin koiria ole olemassakaan...mutta saahan sitä tietysti haaveilla.

Pentuja vai ei?

Me suomenlapinkoirathan kuulutaan niin sanottuun PEVISA - ohjelmaan. Se tarkottaa sitä, että ennenku me voidaan hankkii Kennelliiton rekisteriin kelpaavia, puhdasrotuisia pentuja, meiltä tarttee tarkastaa ja terveeksi todeta ainaskin silmät ja lonkat. Se lonkkakuvaus ei ollu yhtään kivaa. Vaikka tutkimuksen ajaksi nukutettiin, mulla oli ainaskin paikat kipeenä monta päivää.

Seitaa ei oo vielä tutkittu, eikä vissiin tutkitakaan, jos ei sillekin toivota pentuja, eikä meidän ihmiset nyt oikeen osaa päättää toivoisko ne vai ei..Sopivaa isäkoiraa ei oo löytynyt, vaikka on vähän katseltukin ja vaikka Seita meidän mielestä on maailman nätein ja suloisin, pilvenpehmoinen pallero, ei sen ulkonäkö näyttelytuomarin mielestä ollu mitenkään henkeäsalpaava (No, se tuomari oli sen verran hassu, ettei se tunnistanu edes Seitan väriä, joten ei kai sitä muutenkaan niin vakavasti tarttis ottaa).

Seita on käyny kaks kertaa näyttelyssä ja molemmilla kerroilla tuli EH, eli erittäin hyvä. Sillä on kuitenkin kuulemma vähän liian isot korvat ja pitkämäinen pää. Luonteestaan se on aina kehässä näyttäny ne paremmat puolet, mutta on se joskus aika kamala, kun se omii ja puolustaa niin kauheesti ruokaa ja tavaroita ja rähisee vieraille koirille.

Sekin tarttee ottaa huomioon, ettei meille mahdu asumaan enää yhtään uutta lapinkoiraa ja mitäs sitten tehdään, jos ei niille pentusille löytyiskään hyvää kotia..Maailmassa on jo ihan liikaa kodittomia koiria. Eikä toi matalampi oo oikeen tarpeeksi hyvässä kunnossakaan hoitamaan semmosia palleroita.

Aika monta hyvää syytä on olla siis edes harkitsematta uusia pentuja moneen vuoteen, mutta jostain syystä asia kumminkin vaivaa mieltä. Sitäpaitsi Seita täyttää elokuussa kolme vuotta. Sen jälkeen ei oikeestaan oo kuin vähän yli vuosi aikaa jahkailla, ettei siitä tulisi liian vanha saamaan ensimmäistä pentuetta..

Toisaalta mä luulen, että Seitasta tulis kyllä hyvä emokoira ja varmasti se tykkäis omista pentusista, kun se niin hyvin hoiti munkin omia...Mutta mistäs tähän hätään nyt löydettäis edes se terve, kaunispäinen, ei-uhoileva, mielellään kermanvärinen isikandidaatti. Ei kai mistään...

Tervehdys

Tänään oon ollu hyvällä tuulella. Tolla tavalla moikkasin korkeempaa, kun se tuli töistä.

Olkkarissa oon rakentanu pesää kissankoppaan ja kynnysmatolle ja keittiössä jääkaapin oven eteen. Meillon matalamman kanssa vielä vähän neuvottelut kesken siitä, minne se kuuluu rakentaa. Mä kun en oikeen tykkää siitä pentulaatikosta, jonka ne on mulle hankkinu, varsinkin kun se on ihan syrjässä tuolla korkeemman työhuoneessa.

Mä haluun olla olkkarissa, missä kaikki muutkin, mutta matalampi on pelotellu mua, että jos en mä mee sinne omaan huoneeseen tekemään niitä pentuja, joku kissa voi pihistää ja adoptoida ne. Sillai meinas käydä Essikoiran äidille. Yks kissa olis niin kovasti tahtonu ittelleen oman pikkukoiran...Mut tästä siis vielä keskustellaan.