Sarvi

-Tää ei oo poron, eikä enää hirvenkään, vaan nyt tää on MUN. Koittakaas tulla ottamaan!

Kutistuu ku pyy maailmanlopun edellä

Tänään meidän ihmiset yritti mitata Ainun korkeutta. Ne houkutteli sen kaapin oven viereen seisomaan ja sohi lyijykynällä merkkiä seinään. Eihän siitä meinannu mitään tulla, kun Ainu hoksas heti, että nyt on jotain huolestuttavaa tekeillä. Se kiemurteli ja meni ihan mykkyrälle ja lopulta pissas lattialle, niinku sillä on tapana silloon kun se on oikeen ilonen tai kiihtyy jostakin.

Kahteen kertaan ja eri paikoissa ihmiset niitä merkkejänsä suttas ja suurin piirtein samanmoinen tulos tuli: meidän iso vauva on vajaat 8 kuukautta vanha ja 48 senttiä korkea!

Ihmisten nykyisen kauneuskäsityksen mukaan se on vaan hianoo kun on yläsuuntaan pitkä, mutta suomenlapinkoiratytölle tossa on rotumääritelmän mukaan yks sentti liikaa ja ties kuinka paljon toi pikkusessu vielä kasvaarohjottaa, ennenku se on ihan aikunen koira.

Mitään muuta väliähän tolla sentillä ei meidän ihmisille ole, mutta kasvattajana matalampi on sitoutunu kasvattaan rotumääritelmän mukaisia koiria. Toisaalta ne rotumääritelmätkin muuttuu kaiken aikaa. Silloon kun noille ihmisille tuli ensimmäinen yhteinen lapinkoira, Lecibsin Claudia eli Sumi, koko rodun nimi oli vielä lapinkoira, eikä suomenlapinkoira. Sumikin oli tyttökoiraksi tosi iso, mutta sai silti sertin heti ensimmäisessä näyttelyssänsä.

Suomenlapinkoirat rotuna kuulemma kutistuukin koko ajan kuin pyy maailmanlopun edellä. Viimeksi noita rotumääritelmän kokoihanteita on pienennetty vuonna 1996. Se on semmonen juttu, josta meidän ihmiset ei erityisemmin tykkää, sillä jos tarkotus on ihan oikeesti säilyttää poronpaimennukseenkin käytettyjen koirien ominaispiirteitä, ei rodusta silloon kannattais jalostaa mitään kirpun kokoista sohvaperunaa.

Kyllä pelkästään Seitan ja Ainun kokoerokin (42 cm ja 48cm) on jo niin merkittävä, että sillä on selvästi vaikutusta ulottuvuuteen ja esimerkiks liikkumiseen syvässä hangessa.

No, onneks meidän karvakorvien ei tartte murehtia mistään rotumääritelmistä. Ne on ihmisten hömpötyksiä semmoset. Meidän matalampi on sanonu meille, että me olleen maailman ihanimpia karvatassuja ja että tärkeintä on, että me ollaan terveitä, kilttejä ja onnellisia. Muuten saa kasvaarehottaa ku pellossa, kun ei meillä oo koskaan mitään pentutehtailua suunniteltukaan. Jos ei Seitalle löydy sopivaa sulhoa (ei nimittäin ole löytynyt vieläkään, vaikka yhteyksiä on otettu suuntaan ja toiseen) ja, jos Ainusta tulee ihan liian iso, niin sit saa se pentuhomma jäädä sikseen.

Syksy tulee..

Syksy tulee ja illat pimenee..Se vetää vähän haikeeks.
Vähän väliä sataa vettä, eikä iltaisin myöhään enää näe käydä metsälenkeillä..
Ainulla ja mulla on jo paksu talviturkki päällä, mutta Seita vasta kasvattelee pörröistä aluspaitaa. Lenkillä kumminkin tarkenee, kun tarpeeksi juostaan ja pelmutaan.

Ainu ei oo vielä hoksannu, että se on mua ja Seitaa paljon isompi. Tollee se heittäytyy selälleen ja nostaa tassut antautumisasentoon heti, kun me uhataan kutittaa se henkihieveriin. Saas nähdä, koska se hoksaa, ettei noin isoja koiria niin vaan kumoon kutitetakaan, jos ne ei itte tahdo.

Hirveesti hirmukärpäsiä

-Saaksä Seita kielen tällä tavalla?
-Tiätysti saan, mutta emmä nyt viitti. Mitäs jos juostais taas vähän välillä, ettei hirmukärpäset saa meitä kiinni.

Niitä onkin tänä vuonna ollu ihan kamalasti. Mäkin taisin vahingossa viedä turkissa niitä Lappiin muutaman (voi poro parat, jos siellä on pian niitä miljuuna). Kotiinkin niitä salamatkustaa meidän kyydissä joka metsälenkiltä. Eilen matalampi löys yhden Piiskukissastakin, vaikkei Piisku oo ulkoillu enää kahteen vuoteen. Se oli kai jotenkin loikannu meidän koirulaisten turkista. Ne on sitte iljettäviä ja puree kipeästi, mutta mä puren niitä takas.

Sopulidieetillä

Käytiin korkeemman ihmisen kanssa vähän pitemmällä telttaretkellä. Tällä kertaa ei ollu nuorisookaan mukana paimennettavana.

Matalampi pakkas mulle kyllä ihan hyvät eväät, mutta mä päätin kumminkin olla sopulidieetillä. Niitä oli siellä niin hirveesti, että sai napata vaan aina, kun tuli huikopalaa tarvis (matalampi on nyt kiukkunen, kun mä puhun tämmösiä. Se kun ei ollenkaan haluu syödä pieniä tai isompiakaan karvaisia eläimiä, mutta se ei ookkaan lapinkoira)
Yleensä me retkeillään semmosissa paikoissa, missä ei oo yhtä paljon ihmisiä kuin tuolla Saariselällä. Nyt päästiin kumminkin sinne yksien soittajapoikien keikkabussilla, niin ettei auttanu muu kuin sopeutua ruuhkaan. Kyllä se tietysti mulle ihan passas, että taukopaikoilla oli aina ihmisiä, jotka halus tulla rapsuttaan.

Aika sumuista siellä oli melkeen joka päivä, muttei sentään satanu kaatamalla, niinku kotona.

Ajatuksen voimalla

Uskotteks, että esineitä voi siirtää ajatuksen voimalla? Se on kuulkaa ihan helppoo, kun vaan vähän harjottelee. Kotona se onnistuu melkeen aina silleen, että mä tuijotan tiiviisti mun matalampaa ihmistä ja sit se antaa mulle mitä mä haluun. Korkeempaan se ei ihan vielä toimi, mutta sekin hoituu sillai, että sanon ensin matalammalle, mitä tahdon ja se sit pistää korkeemman asialle.

Tänään siellä iltaretkellä ei matalampi ollu mukana ja niin mun piti kokeilla ihan uutta konstia. Tossa kuvassa mä keskitän ajatukseni tohon fanipalapussiin ja kokeilen saisinko sen tulemaan kuonon ulottuville ihan pelkän ajatuksen voimalla. Vielä ei onnistunu, mutta oottakaas vaan, kun vähän treenaan.

Vientiä

Tänään meitä on viety ku kuoriämpäriä, vaikkei meissä kahvaa ookkaan. Aamupäivällä päästiin Pyrykoiran kanssa juoksenteleen, mutta silloon korkeemmalta unhottui kameran kortti kotiin. Illallakin meitä vietiin ja sillä kertaa Ainukin pääs mukaan, kun luvassa ei ollu riehuntaa epätasaisessa maastossa.

Syksy on kivaa, kun ei oo enää niin kuuma ja tuoksuu hyvälle. Metsäkin muuttuu koko ajan värikkäämmäks.


-Usmaaa, missä sä oooot?