Vinski

Kisut on kyllä jännittäviä otuksia.Ei ne oo ollenkaan niinku me koirat. Silti niitten kanssa voi päästä hyväksi kaveriksi ja keksiä monenlaista hauskaa.

Vinski on meidän kissoista kaikkein ujoin. Kun meidän ihmiset meni kattoon sitä, kun se oli vielä vauva, se yritti koko ajan karkuun, eikä tykänny yhtään silityksistä, eikä sylityksistä. Meni melkeen neljä vuotta ennenku se kesyyntyi.

Nykyään se onkin sitten oikeen halinalle. Tulee syliin, tykkää silityksestä ja siinä on sopivasti, mitä rutistaa, kun sekään ei oo mikään ihan pieni kisu niinku ei meidän Piiskukaan..

Ei uskois, että Vinski on Mimmin veli. Siskoplikka on puolet pienempi ku velikissa ja kaikki rohkeuskin näyttää periytyneen Mimmille. Vinski on ennemmin semmonen ujo piimä, mutta kaikenlaisia tarvitaan..

Vielä viikko pitää jaksaa

-Mun maha painaa ainaskin tonnin..
-Ja kaiken aikaa se kasvaa.
-Mua väsyttää, On hikiki ja vessastamassa pitää laukata monta kertaa päivässä. Kuinka kauan tätä pitää vielä jaksaa?
- Onneks matalammalla sentään näyttää olevan jonkin verran tunnontuskia siitä, että se hommas mut tämmöseen tilaan. Rapsutuksia tulee aina, kun pyydän. Saan nukkuu sängyssä sen vieressä ja herkkuja tarjoillaan jos jonkinmoisia. Silti tahtoisin muistuttaa kaikkia potentiaalisia äitikoiria, että kannattaa hiukan harkita ennenkuin tämmöseen urakkaan ryhtyy..

Päivän kohokohta

-Toi roska liikkuu. Ihan selvästi se on elävä. Onks se hämähäkki? Voiks noita syödä?
- Äääh, se oli kissankarvatupsu vaan...
- Korkeempi on aina töissä. Matalampi potee. Usma ei jaksa muuta ku kasvattaa massua, eikä kissatkaan lähde mun kanssa lenkille. Mullon tylsäääää.

Miks toiset on pörrösempiä ku toiset?

Joku on joskus hämmästelly Seitaa ja mua katsoessaan, että ollaaks me tosiaan suomenlapinkoiria, kun ollaan tämmösen värisiä, eikä meillä oo edes yhtä pörröinen turkki ku tolla Pyrykoiralla.

Siihen meidän matalampi on vastannu, että me lapinkoirat ollaan monessakin suhteessa monipuolisia, eikä keskenämme alkuunkaan samanlaisia ja meidän mielestä se on vaan hyvä.

On olemassa hyvin ohut- ja lyhytturkkisia lapinkoiria ja sit tosi pitkäkarvaisia ja pörröisiä. Paimensukuisilla on usein semmonen vähän lyhyempi.

Poikakoirilla on melkeen aina muhkeampi turkki kuin tyttökoirilla ja tuolla Pyryllä on lisäksi semmonen vaiva, joka leikatuille poikakoirille joskus tulee, kun niiden hormonitoiminta muuttuu. Se aiheuttaa sen, ettei sille tule kunnon karvanlähtöä ollenkaan. Sillä on hurjan paksu turkki ja kesällä se on tietysti aika tukalaa.

Yleisesti ottaen lapinkoiran karva muovautuu tosi hyvin niihin oloihin, joissa se koiru elää. Meidän turkki on tämmöstä kevättakkimallia ympäri vuoden, koska me asutaan sisällä, nukutaan lämpöisten ihmisten ja kissojen kanssa, eikä olla koskaan ulkona kerrallaan muutamaa tuntia pidempään.

Jokaisella koiralla on myös vähän yksilöllinen aikataulu karvanvaihdon suhteen. Mulla esimerkiks on tällä hetkellä paksu talvitakki, mutta Seitalla tommonen lyhyt, mutta tosi pehmoinen välikausitakki. Sillon tommonen harjas tuolla keskellä selkää, kun se kasvattaa parhaillaan pidempää päällyskarvaa.

Jos katsotte Seitan kuvia aiemmilta vuosilta, niin huomaatte, että sillä on joskus ollu paaaljon pitempikin karva. Nykyään me vaan asutaan paljon lämpimämmässä talossa kuin se aikaisempi oli, eikä meitä enää nykyään ollenkaan pidetä ulkotarhassa.

Saas nähdä minkälaisia mun ipanoista tulee. Sakkekoiralla (siis sillä niitten iskällä) ainaskin on tosi muhkea turkki.

Pyry ja Seita

Sillä aikaa, kun mä sätkyttelin ja murrasin kotona, Seita pääsi Pyrykoiran kanssa järvelle.
Kuvista päätellen niillä oli hauskaa ja Pyrykin on aika hyvä tanssimaan.
Hurjan pikkuiselta Seita näyttää, kun sen koko kuono mahtuu Pyryn suuhun ja aika pikkuinenhan se onkin.

Sen kannattaakin ottaa nyt kaikki ilo irti kuopuskoirana olosta, kun ei tiedä, vaikka meille itsellekin jäis yks noista mun pennuista..

Havaintoesitys

Vähän on hämärän näköstä touhua, mutta ihminen ei oikeen ehtiny valaisemaan, kun mä esitin sille uudestaan, mitä ne ipanat siellä mun vattassa harrastaa. Ja joo, jos tarkkaan kuuntelette niin mä MURRAAN. Sitä mä en muutoin harrasta juur koskaan, mutta nyt tarttee vissiin ruveta harjottelemaan komentamista, jos ne kersat on noin villejä ja vallattomia.

Ne pelaa mun vattassa potkupalloo

En kyllä ala. Mun vattassa on norsuja ja ne pelaa siellä potkupalloo.

Eilen, kun istuin tuijottelees tota kamalan isoa vatsaani, ihminen tuli ja silitti sitä. Se väitti, että tuntui kuin siellä olis lepattanu pieniä perhosia. Ei taatusti oo mitään hyönteisiä. Vähintään elefantteja siellä täytyy olla ja ainakin jalkapallojoukkueen verran.

Mä sit heittäydyin selälleni ja havainnollistin sille kuinka ne siellä riehuu. Sätkytin kaikkia ketaroita eri suuntiin ja kiemurtelin, mut ei se tuntunu tajuuvan.

Onneks ei tarvii kuulemma odottaa enää ku pari viikkoa niin sitten me voidaan hoitaa niitä sätkyttelijöitä yhessä ja matalampi jo lupas, että ne saa kyllä ihan vapaasti potkiskella sitä ja terottaa siihen naskalihampaitaan, kunhan nyt vaan saadaan ne ensin esille sieltä.