Tänään saatiin tommonen röhköpossu. Seita pesi heti siltä saparon ja korvat, mut silloon matalammalla ei just sattunu oleen kamerassa muistikorttia.
Piiskua hirvitti se ääni niin, ettei se uskaltanu lähellekään, mut Muska oli tapansa mukaan rohkee.
Vinski ei voi vastustaa vettä missään muodossa. Edellisessä kodissa se viihtyi ulkohäkissä jopa lumessa ja vesisateessa.
Nyt täytyy tyytyä tiskialtaan ja vessan vesihanaan ja silloin, kun emännän silmä välttää, pöydälle jätettyyn vesikannuun...
-Slurps ja nam!
En oo syöny liikaa possunkorvia, vaikka mun massu alkaakin olla niin iso, että matalamman mielestä jonkun pitäis ruveta kulkemaan mun edellä kädessään kyltti, jossa lukee erikoisleveä kuljetus.
Essikin tahtois possunkorvan, mutta sille ei voi antaa, kun sen vanha vatsa ei kestä semmosia ja ikenetkin menee rikki. Se saa aina jotain muuta sillä aikaa, kun me syödään tämmösiä, mutta ei se kelpaa. Tarttis saada just sitä, mitä meilläkin on..
Seitan korva kestää aina pitempään ku mulla, koska sen pitää aina välillä murrata Essille. Tossa kuvassa se sanoo kumminkin vaan korvilla, että ET OTA. TÄÄ ON MUN.
Juu ei, ei aiota Seitan kanssa ryhtyä ruohonpurijoiksi, vaikka syödäänkin kaalia ja porkkanaa..
Toi ei oo meidän korkeempi ihminen, vaikka sekin tapaa kulkea kamera kaulassa. Toi on yks meidän kiva ihmiskaveri, joka kans tykkää valokuvata ja vie meitä usein metsäretkelle ilman meidän omien ihmisten seuraakin.
On mukavaa, että ihmisellä voi olla koiria ja koirilla ihmisiä, vaikkei ne oliskaan semmosia omia, joiden kanssa asutaan joka päivä.
Mullon nyt kyllä tuhannen taalan paikka kerätä näitä rapsutuksia vaikka varastoon, kun kaikki tahtoo möyhiä mua massusta ja kokeilla onko siellä pentuja.
Muska on kissaksi oikein tottelevainen..
Melkeen aina se tulee pois kaapin päältä, kun käsketään.
Keksispä joku vielä konstin, joka estäis sitä menemästä sinne ensinkään..
Meidän kisuilla ja tolla matalammalla ihmisellä on aika erilainen käsitys hauskanpidosta.
Siitä seuraa joskus vähä konflikteja...
Puhtaat pyykit, likainen kissanhiekka ja karvat lattialla on matalamman mielestä erityisen huono yhdistelmä. Muska ei meinaa tajuta. Tänäänkin se kysyi, just kun ihminen otti ton kuvan, että "MITEN NIIN?"
Mullon tänä talvena ollu koko ajan hieno, paksu talviturkki. Se paljas läntti massussakin, jonka eläinlääkäri ajeli, kun se kattoi mun vattaan syksyllä jollain vekottimella, on nyt melkeen piiloon kasvanu.
Seitalla ei mee ihan yhtä hyvin. Sille tuli tänä talvena karvanlähtö just, kun alkoi ne kovimmat pakkaset. Nyt vasta, kun kevättä ruvetaan odottelemaan, sille on ruvennu kasvamaan uusi, pehmoinen pohjavilla.
Tommosena nakupellenä se on hirmu pikkuisen näköinen. Asuvalinnat ei osu aina ihan kohdalleen.
Seitakin sen jo huomaa, että nyt on maailmankirjat sekasin. Musta on veto poissa. En jaksa lenkillä niinku ennen. Tekee mieli pistää maate hankeen. Ruokakaan ei oikeen maistu ja joskus tulee oksu lattialle.
Äsken sattu huisi tapaus. Me Seitan kanssa huomattiin se ensin. Me kiljuttiin ja hypittiin tuoleilla ihan hirveesti, kuolattiin koko ikkuna märäks ja saatiin matalampi karjumaan, ennenku se viimein hoksas, mikä meitä kuohutti.
Tommonen iso koira oli tullu meidän pihalle omine lupinensa, vaikka meidän korkeempi ihminenkin oli pihalla luomassa lunta. Se koira oli ajanu naapurin kissan puuhun ja yrittänyt soittaa suutansa meidän korkeemmallekin (ilmiselvä nuorisogansta. Se ei selvästikään oo vielä kovin vanha ja viisas koira). Meidän korkeemmalla ihmisellä on kumminkin ollu joskus tommonen ja se ilmotti tollekin, että siitä tulee hyvä karvahattu, jos ei se heti lopeta sitä räkyttämistä.
No, se koira tuli sit kattoon meitä. Se oli niin korkee, että ylettyi ikkunalle, kun nousi kahdelle tassulle. Seita oli niin kuohuksissaan, että meinas saada astmakohtauksen.
Naapurin kissa ei tykänny yhtään. Kesti vaikka kuinka kauan ennenku se uskalsi tulla alas puusta. Kisut on oikeestaan aika söpöjä, kun niitä pännii - ainakin, jos niistä saa pysyteltyä tassunkantaman päässä.
Meillon olkkarissa tuoli, johon täytyy usein jonottaa. Tänään, sillä aikaa, kun me oltiin Seitan kanssa lenkillä, siihen oli pesiytyny Muska ja Piisku.
Ne katto meitä pahalla silmällä ja sanoi, että on ihan turha tulla norkoileen siihen viereen turkki märkänä. Ne oli kuulemma siinä ensin ja sillä selvä.
Meidän piti sit mennä kuivaamaan ittemme matalamman villatakkiin ja olkkarin mattoon..
Ihan oikeestihan Seita on, ihmisten ajattelutavan mukaan, mun täti, kun Ikimuiston Muuan Elvis oli Seitan isi ja mun emän isä. Mulle Seita on kumminkin enemmän pikkusisko. Onhan se sentään kaks kuukautta mua nuorempi ja mun silmissä aina vähä pieni.
-Voi kuulkaa, että mullon kaaaameen huono olo!
-Kuuluuks tän tosiaankin olla tämmöstä?!
-Mua oksettaa, väsyttää, heikottaa ja vatsaan sattuu. Tänään en päässy pitkälle lenkillekään, kun eilen en jaksanu edes täysillä riehua..
-Kestääkö tää vielä kauan? Tämmösestä mä en kyllä tykkää.
Matalampi väittää, että mä olen viime päivinä ollu hyvin mietteliäällä tuulella. Rapsutankkikin mulla on kaiken aikaa tyhjänä. Tahtoisin koko ajan olla oman ihmisen kainalossa hellittävänä.
