Minä puhun nyt

Hahaa. Nyt puhun kerrankin minä. Usma lähti korkeemman ihmisen kanssa autolla jonnekin ja tulee kuulemma vasta monen yön päästä takaisin. Kerrankin mä saan ittelleni kaikki luut, ruuat ja tän bloginkin, kun ei Essistä mulle mitään vastusta oo, mut miks musta kumminkin tuntuu, et jotain puuttuu..?

Päivällä mä yritin pitää huolta tosta matalammasta ihmisestä, viihdyttää sitä, viedä sille leluja ja tolleen. Enimmäkseen se kumminki vaan rötkötti sohvalla tai halas vessassa sitä posliinipönttöö.

Onneks naapurintäti haki mut illalla lenkille. Oli jo ihan pimeetä, kun tultiin takas ja mua vähä pelotti, kun ei ollu Usmaakaan mukana mörönsyötiks. Mä sit kiskoin sen tädin kotiin mettänreunasta, niin, ettei sillä meinannu jalat koskee maata. Kotona mä menin kissanpennun viereen nukkuun matolle. Aika säälittävää sinänsä, mut enhän mä osaa yksin nukkuu., kun en oo ikinä ennen edes kokeillu. Missä on mun sisko?! Mä haluun tänne mun oman Usmasiskon!

Seitapeto

Mulla pitäis kuulemma olla joku murkku, mutta arvatkaa vaan, kuka meillä on edelleen se, joka käyttäytyy huonosti. Toi pikku peto ja kannibaali ei vieläkään tajuu, että toisiin sattuu, kun se puree. Kai mun pitäis purra sitä yhtä lujaa takaisin, mutta emmä viitti, kun semmonen on mun mielestä rumaa.

Tänään mä pääsin taas korkeemman ihmisen mukana töihin. Me mentiin autolla joka paikkaan ja välillä mä sain kattella pihalla narussa, kun ihmiset parveili kadulla. Yks ihan kiva sauvakävelijäyyppi tuli oikeen läheltä jutteleen mulle, mut mä yritin muistaa, mitä matalampi ihminen on tolkuttanu mulle. Se nimittäin sanoo aina, että kiltti pitää vieraille olla, mut jos joku kysyy, et voi onko sut hylätty, lähdetkö meille, niin pitää heittäytyy tosi viileeks ja sanoo, et ei oo, mua tullaan ihan kohta tästä hakemaan. Muuten voi kuulemma joku vaikka pihistää näin söpön koiran. Tossa aika lähellä oli yhelle lapinkoiralle kuulemma silleen käyny. Mahtoi sen ihmisille tulla sitä ikävä.

Miks pitää kasvaa?

Isopeikkokin huomasi edellisistä kuvista, että Seita oli vähän allapäin. Kyllä se oikeestikin on ollu nuupallaan, mut ei se tainnu noissa kuvissakaan johtua siitä modeemiepisodista, eikä meidän ihmiset edes tällä kertaa hirveesti huutanu. Ei se olis jälkeenpäin mitään auttanu, kun se piuha oli poikki jo. Mä luulen, et Seita on surullinen siksi, kun musta on tullu iso ja erilainen koira ku ennen.

Vielä muutama viikko sitten me oltiin molemmat pentuja ja leikittiin yhdessä pentujuttuja. Mä annoin aina Seitalle kaikessa periksi, kun se on pieni ja mun sisko, mut nyt mä en viitti enää. Yks päivä mä vaan tajusin, et hei, mähän oon Usma, melkeen aikuinen, iso lapinkoira, jolla on oma tahto ja sit mä kerroin sen sekä Seitalle että mun ihmisille. Varsinkaan Seita ei tykänny, eikä ymmärtäny yhtään.

Viime päivinä me ollaan sit nukuttu eri puolilla taloa, istuttu häkissä välillä pitkiä aikoja eri laidoilla ja vähä tuumattu asioita itteksemme. Kyllä me vieläkin kavereita ollaan, mutta on vähä haikee olo. Miks pienten koirienkin pitää kasvaa isoiksi?

Mitä tapahtui?

Aamulla ihmisiä odotti alakerrassa tuommoinen viritys. Sitä johtoa pitkin pitäis kuulemma tiedon mennä johonkin koneeseen, mutta saattaahan se nyt vähän paakkuuntua, kun toi puruluu on tolleen tossa... Syyllistä siinä taas vähän kyseltiin, muttei kukaan tunnustanu. Seita on tänään ollu ihan erityisen tarkkailun alla, joten kai se on epäiltyjen listalla kärkipäässä. Mut eihän ne sille voi pitkään vihoitella. Kattokaa nyt, kun se osaa olla söpö pureskellessaan omia leluja, eikä modeemin johtoja.

Arktinen Usma

Kattokaa ny, kuinka hurjan näkönen mä osaan olla. Jättivarjo, naamio ja kaikkee. Lumi on kyllä ihan mun juttu, vaikkei mulla ole edes paksu turkki. Aina, kun tullaan lenkiltä, mä tahdon vielä jäädä yksin ulos, kun muut menee sisälle. Sitten mä istuskelen narussa lumisella pihalla tai kääriydyn kerälle hankeen ja kuvittelen olevani niinku mun esi-isät muinoin Lapissa: pakkasenkestävä karski lapinkoira hyisessä tuulessa kodan ulkopuolella vahdissa.

Kyllä mä sit kiltisti kipaisen sisälle, kun ihminen tulee kysymään, onks valmista jo ja meen keittiön kaapista sen kanssa valitteen minkälaisen puruluun mä tänään ottaisin. Jos se meinaa antaa mulle väärän, mä näytän sille kuonolla minkä mä tahon, putken, tikun vai tossunmuotoisen. Ja kyllä se sit yleensä tottelee.

Plääh, sanoi Usma

Häkkieläimiä

Logistiikka ei pelaa täällä nyt ollenkaan. Meitä ulkoilutetaan häkissä tai viedään eri paikkoihin autolla, vaikka meissä olis kyllä pyörät, jos meidät olis tarkotettu kulkeen sillä tavalla. Me tahdotaan vapaina metsään juoksemaan monta kertaa päivässä niinku aina ennenkin, mutta nuo ihmiset vaan köhii ja präiskii ja väittää, ettei nyt jaksa, pysty, eikä kykene. Mitä se semmonen on? Huonoa koiranpitoa, sanon mä, mutta kai me Seitan kanssa jotain omaa kivaa keksitään, kunnes noi ihmiset tuosta paranee... tai kun nyt tulisivat edes entiselleen.