Mä haluun tietää

"Mä haluun tietää, mitä täällä on", sanoi Muska. Se ei kai muistanu, mitä tuolta laatikosta viimeksi levis, kun se avas sen lattialle pudottamalla. Niitä nuppineuloja löytyi ympäri taloa ja sukan pohjista vielä vielä monta viikkoa myöhemmin.

Niin, että "tassut pois sieltä" komensi ihminen ja onneks Muska on meidän tottelevaisin kissa - ton Vinskipojan ohella.

Kukkuu

Viimeks kun päästiin korkeemman työpaikalle, me leikittiin vaiks mitä: piilosta, kaivausleikkejä, painimista ja takaa-ajojuttuja. Mä riahuin niin, että mulla meni valjaatkin ihan vintturaan, mut ei se tahtia haitannu.

Lumi on kyllä erityisen kivaa nyt, kun ei oo liian kylmä. Voiskohan mitenkään järjestää niin, että olis yhtä aikaa kesä ja lunta. Matalampi tossa kyllä ilmottaa, ettei kannata semmosia miettiäkään, kun se inhoo tota valkosta töhkää. Senkin kannattais joskus tulla mukaan järvelle kaiveleen käytäviä hangen alle niin se vois vaikka muuttaa mielensä.

Ison kissan iso tassu

Meidän Piisku on kaikista isoin kissa, joka me ollaan koskaan nähty. Siks kai sillä on noin hirmu suuri tassukin. Se tykkää harjaamisesta ja kampaamisesta (jos vaan sen takkuja ei revitä) ja menee aina tohon sohvan selkänojalle matalamman ihmisen viereen kysyyn, viittiskö se taas vähä setviä sitä. On hyvä, että sitäkin joku hoitaa, kun se itte hoitaa kaikkia muita kissoja.

Me Seitan kanssa ei semmosesta harjaamisesta ,kampaamisesta ja muusta puleeraamisesta tykätä yhtään. Siks on kans hyvä, ettei satuttu syntymään villakoiriks. Seita on kyllä semmonen nössö, että se vois harjaamisesta vaikka tykätäkin, mutta se ei uskalla näyttää sitä, kun se kattoo aina mallia musta ja mä meen karkuun heti, kun hoitovälineet kaivetaan esille. En mäkään kumminkaan sit kauheesti kiemurtele, jos mut kiinni otetaan. Kunhan kokeilen välttyiskö siltä operaatiolta, jos löytää oikeen hyvän piilopaikan.

Kai se niin on ku meidän matalampi sanoo, että on hyvä, kun kaikki tykkää vähä eri asioista. Sillä tavalla kaikille riittää enemmän sitä, mistä tykkää.

Tuolta ne tuli ja tonne meni..

Piisku ja Muska

Meidän kisuilta on jo lähteny talvikarva. Se on kai nyt enimmäkseen tossa matossa. Mäkin vaihdan turkkia jo täyttä vauhtia, mutta Seitan karva tuntuu vaan paksuuntuvan.

Piisku ja Muska tykkää toisistansa. Oikeestaan kaikki meillä tykkää Piiskusta, kun se on niin kiltti ja leppoisa kissapoika, vaikka onkin hirmuisen suuri. Me voitaisikin olla aika pahassa liemessä, jos noin muhkea kisu päättäis ruveta pahantuuliseks. Eihän se painakaan kuin kolme kiloa vähemmän ku mä.

Muskakin on kiltti, mutta niinku kaikki meidän tyttökissat, se on tiivistettä. Siinä on siis ytyä paljo enemmän kuin päältä kattoen arvais. Nuo meidän pienet sähikäiset Mimmi ja Muska ottaakin kaikkein eniten yhteen, kun sille päälle sattuvat.

Piisku ei kärttyile koskaan. Se vaan hoitaa kaikkia muita paitsi Villiminttua, joka ei anna kenenkään muun ku ihmisten paapoa itseään. Se kai tahtoo olla niin itsenäinen, kun se oli melkeen 9 vuotta hurja ja vapaa metsästäjäkissa.

Meillä on oikeestaan asiat aika hyvin, kun kaikille löytyy aina joku pehmeä otus halittavaksi, jos sattuu semmonen tarve yllättään.

Söpö pikkusisko

Melkeen kaikki, jotka näkee Seitan kuvissa sanoo, että se on hurjan nätti koira. Niin se kyllä onkin ja mun mielestä kaikin puolin söpö pikkusisko (Villiminttukissa on ihan samaa mieltä. Se hoitaa aina Seitaa enemmän ku mua).

En mä silti oo kateellinen. On ihan hyvä olla söpö, mutta on tärkeetä olla kiltti ja viisas kans. Mä panostan enemmän niihin ja sit tohon urheilupuoleen.

Viime aikoina meitä on Seitan kanssa viety enemmän erikseen joka paikkaan ku ennen. Mä luulen, että Seita on ekan kerran huomannu, että se on ihan erillinen koira, eikä vaan mun söpö pikkusisko. Se tekee sille hyvää. Matalampi väittää huomanneensa, että toi pikku blondi on paljon fiksumpi kuin on tiedettykään..

Hui sentään!

Tänään, kun me päästiin sen kivan tädin kanssa taas järvelle, sattui yks vähän pelottava juttu. Tuli vastaan semmonen iso irtokoira, joka paino varmasti enemmän ku Seita, mä ja puoli sitä tätiä yhteensä. Se oli sitä miältä, että se tie, jota me käveltiin oli sen, eikä se olis halunnu päästää meitä menemään. Se murisi ja uhkaili, eikä ollu kovin neuvottelunhaluinen. Tosta keskimmäisestä kuvasta näätte mallia, kuinka se esitteli hampaitaan. Me yritettiin kyllä sanoo, että saadaan mekin tästä kulkee, mut se ilmotti, että sitten se puree. Onneks se täti karjui sille kans, niin sit se uskoi ja antoi meidän mennä.

Järvellä mulle tuli sit mieleen, että tarttis varmaan vähä treenailla noita itsepuolustustaitoja, jotta ei käy huonosti noitten isojen irtokoirien kans. Mulla on vaan nyt niin kehno olo, kun on juoksuaikakin alkamassa, etten jaksais edes reuhuta ja tapella. Tekee mieli vaan mennä oman ihmisen kainaloon ja sanoo, että rapsuta. Uh.