perjantai 31. lokakuuta 2008

Mitä se on?


Mitä toi valkoinen ja märkä on? Sitä on maassa, puussa ja taivaalta tulee kaiken aikaa lisää. Oma ihminen ei kuulemma kerkiä kuvaamaan. Pitää vissiin paapoa niitä kintaankokoisia kissoja (epistä), mutta kyllä tää mun mielestä olis ihan raportoinnin arvonen asia.

Tänään meitä pikkukoiria on ajelutettu autolla ympäriinsä. Mummolassa väittivät, että mä oon viime näkemästä söpööntyny niin, että oon tällä hetkellä nätimpi ku Seita. Eikö se nyt sentään vaatis jonkinmoista kuvallista todistusaineistoa!? Mutta ei... Kamerasta on kuulemma patterit loppu ja niin kai kohta tosta matalammasta ihmisestäkin. Se yrittää taas siivota, mutta eihän semmonen täällä meillä kannata.

Tänään ne kävi näyttämässä mulle alakerrassa sitä toista kintaankokoista ihan läheltä. Tarttee kuulemma ruveta tekeen tuttavuutta, jos se vaikka jääkin meille, kun ei sille ole löydetty muuta kotia. Ihan kissalta se haisi, vaikka pitikin samanlaista ääntä kuin limsapullon korkki (shhh ja poks). Sanovat sitä Muskaksi.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kuusivarpaiset kintaankokoiset


Kaksi kuusivarpaista kullanmurua. Yks, kaks kolme .. joo kuus on kummallakin.

Nyt ne kuusivarpaiset kintaankokoiset sitten tuli ja kyllä, niitä on kaks, vaikka yksi vaan piti tulla hoitoon siksi aikaa, että se haetaan sunnuntaina omaan kotiin! Toi korkeempi ihminen on kissuasioissa aivan yhtä pöhkö kuin matalakin (jos ei pöhkömpikin. Matalampi taitaa fanittaa vielä enemmän meitä koiria) . Eihän se voinu jättää tommosta pientä pörröstä karvakerää tapettavaksi. Jos me ei löydetä sille omaa kotia, se kai jää kans meille. Niin, että jos teidän kotona olis tilaa tommoselle kauniin tummalle kuusivarpaiselle, puolipitkäkarvaiselle otukselle, niin ottakaas meidän ihmisiin yhteyttä. Pistäkää vaikka viestiä kommenttilootaan, jos ette tunne niitä muuten, niin kattotaan voisko se muuttaa teille.

Meillä on kisuja jo viisi ja vaikka yksi onkin jo tooosi vanha, on se silti aika monta kissua yhteen huusholliin - varsinkin, kun meidän ihmiset haluais ruokkia, sylitellä, silitellä ja leikittää kaikki eläimet mahdollisimman perusteellisesti joka päivä.

Toi hiekanvärinen karvatti siis muuttaa Minkan kaveriksi Vimpeliin. Se on jo saletti juttu., mutta voi pienempi tupsukorva.. (ihminen ei oo edes kehdannu vielä kiusata sitä kurkkimalla onks se tyttö vai poika, kun ne ihan just vasta tuli)... tietenkin ne kohta rakastuu siihen, jos ei sitä pian joku muu halua, joku semmonen, joka pitäis siitä oikeen hyvää huolta koko sen mahdollisesti tosi pitkän elämän ajan. Löytyisköhän jostain joku semmonen?

Noi on selvästi vielä aika pieniä. Liian pieniä luovutusikäisiksi, arvailee emäntä. Matojakin niillä varmaan on, kun simmut on tommoset. Ihmiset antoi niille heti ensi töikseen lääkettä. On tämä kyllä hassu talo. Otuksia tupsahtelee harva se päivä. Nyt me kyllä lähdetään Essin kanssa lenkille vähän mietiskeleen tätäkin juttua...

Kakkapuhetta

Tiedättekö kuulkaa ne ruokalajit, jotka syömisen jälkeen sisuksissa jotenkin monistuu tai turboaa ja pihalle tulee sitten yhden pizzan tai perunan sijaan viis ja niin pois päin. Banaani taitaa olla kans semmonen ruoka, vaikka ihminen nyt sanookin, että tästä aiheesta ei enempää puhuta, kun tätä blogia voi lukea vaikka joku herkkä ja sivistyny ihminen, joka ei haluu kuulla mitään kakkapuheita.

No, ei sit enempää siitä, mutta tämän talot entiset puputkin tykkäs kuulemma banaanista, eikä se ollu niittenkään vattalle ollenkaan hyväksi. Höh, nyt päädyttiin taas kriittiselle alueelle. ..Taitaa olla vaan parasta todeta, että tänään meille tulee taas uusi kissa, ei sentään omaksi, vaan "ensihoitoon" muutamaksi päiväksi ennenkuin se pääsee ihan omaan kotiin. Mitenkähän me nyt maltetaan olla säikyttelemättä sitä pilalle, kun se on vielä niin pienikin. Ehkä noi ihmiset saa otettua siitä tänne muutaman kuvan, ennenkuin se sunnuntaina pääsee uuteen kotiin. Näätte sitten, miltä näyttää kuusivarpainen kissanlapsi.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Ei me olla apinoita


Rosvottu ruoka on aina parasta. Tänään mä hankin meille tämmösen. Seita ei oikeen meinannu hoksata kuinka sitä syödään, mutta kyllä sillekin sitte maistui, kun mä ensin aukaisin sen. Essikin tuli osingolle, vaikkei se ryöstöretkiin osallistukaan. Mä en kyllä ymmärrä, miksi ihminen haukkuu meitä apinoiks ja kattelee taas vähä vinoon. Olis vaan tyytyväinen, kun me ollaan niin hyviä hankkimaan oma ruokamme.

Mullon teoria


Mullon teoria. Vesi ei passaa vanhoille akoille eikä koirille - ainakaan ulkoisesti nautittuna. Nyt, kun on satanu monta päivää sekä Essi että toi matalampi ihminen on käyny kauheen kärttyisiksi. Ne kävelee kankeasti ja ärisee pienimmästäkin. Kuten näätte, Vinskikin on tuossa kuvassa ihan järkyttyny, kun ei portsaripalvelu pelaa. Se on tottunu siihen, että se saa kulkee ikkunasta edestakaisin vaikka vartin välein koko päivän (ja kyllä se kulkeekin tai vähintään kokeilee joka välissä tullaanko sieltä, kun hän pyytää). Nyt ihminen vaan toljottaa sitä happamana. Kehtas vielä napata kuvankin toisen tyrmistyksestä.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Ravanhakureissulla





Se korkeempi ihminen tietää paremmin, mitä kameralla tehdään. Nää kuvat on sen napsimia. Tänään me Essin kanssa päästiin sen kanssa taas pitkälle lenkille. Sieltä sitä rapaa tietysti tarttuu mukaan, minkäs sille mahtaa, kun ojassakin täytyy välillä rymytä. Sieltähän ne mielenkiintoisimmat tuoksut löytyy.

Irokeesi ja enkelilepakko


Hitsi, että nää sadepäivät on tylsiä. Kaikkia nukuttaa. Joka paikassa on pimeetä. Ihminen kärttyilee ja väittää, että meidän tassut ja massut kuljettaa rapaa sisälle kahdeksan kertaa nopeemmin kuin se jaksaa kantaa takas pihalle. Ensin mä vähän ihmettelin sitä kahdeksaa, mutta sit muistin, että viis kissaa ja kolme koiraa. Joopa joo. Isännän tassuista se ei kyllä sanonu mitään, vaikka sillä on kaikkein isoimmat.

Seita on nyt sitte jo melkeen kokoaikapystyorva ja ihmiset kiusaa, että se näyttää suu auki ihan pieneneltä enkelilepakolta. Siitä on aika vaikee saada kuviakin ilman sädekehää (siitä se enkeli siihen lepakon etuliitteeks) - ainakin ton matalamman, joka ei osaa käyttää ku yhtä nappia siitä kamerasta. Kai sillä vois jotenkin värejä tasottaa, jos osais.

Mulla on pitkään ollu selässä irokeesi, siis semmonen kapee soiro pitkää karvaa. Nyt se on vähä ruvennu leventyyn. Edelleen mun turkki on kuulemma tosi pehmee ja tuoksuu aina hyvälle. Seita on tommonen paksuturkki pörriäinen, mutta sen karva on karkeempaa ja haisee helpommin sille ,missä se milloinkin on sattunu nuohoomaan.

Tossa kuvassa mä tiskaan kermavaahtoriisipuuroo. Sitä mä voisinki syödä joka päivä ja niitä perunalastuja, mutta en mitään jauhelihariisii tai maksalaatikkoo. Yäk. Purkkiruuat on kyllä kans hyviä. Siitäkin toi matalampi ihminen marmattaa, että mä oon selvästi pikaruokasukupolven nuori. Sipsejä vaan ja roskaruokaa lisäaineineen. Ei mitään terveellistä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Myrskyää

Siitä lapsenvahtikeikasta mä selvisin superhyvin. Talo oli pystyssä ja kalusteetkin ihan aluperäisessä kunnossa, kun ihmiset yöllä palaili kotiin. Hirmuinen nälkä meillä kyllä oli. Oli ihan ahdistuttu syömään kuivamuonaa ja se on kyllä harvinaislaatuinen tapaus.

Tänään meidän piti kuulemma yhdessä ihmisten kanssa lähteä pitkälle autoreissulle, mutta ei me mentykään, kun ulkona niin myrskyää. Aamupissalla Seita kastui kokonaan. Keskellä pihaa oli sellaisia lätäköitä, joissa vesi ulottui sitä vattaan saakka ja taivaalta ryöppys lisää niskaan.

Laitumella lampaita mahtaa hirvittää, kun vesi joessa on noussu jo siltaan saakka ja ryömii kohti niiden katosta. Vinskikissa on ainoo joka tykkää. Yöllä sitä ei meinattu millään saada ulkohäkistä sisään ja tuolla se nytkin istuskelee tähystystorninsa huipulla ihastelemassa tuulta ja veden ryöppyä ränneistä. Kerrassaan outo otus kissaksi.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Lastenvahtihuki

Tänään me nelitassuiset jäädään ihan ekaa kertaa keskenämme muutamaksi tunniksi kotiin, kun nuo ihmisotukset aikoo mennä konserttiin. Mun pitäis kuulemma vahtii Seitaa, mutta kukas vahtii Mua!?! Ei Essi ainakaan. Se soittaa korkeintaan eläinsuojeluviranomaisille, että tulkaa hakemaan täältä pois yksi vanha seropi, jota toiset koirat koko ajan rääkkää.

Seita on kyllä sillai hassu pentu, että vaikka se tykkää musta ihan mahdottomasti, sitä pelottaa heti, jos ihmiset kaikkoo näkyvistä. Eilen se luuli hetken olevansa yksin kissojen kans kotona, kun me oltiin Essin ja korkeemman ihmisen kans lenkillä (ja matalampi poti taas yläkerrassa peittojen alla jotain kremppojaan). Silloon Seita hätääntyi ja alkoi ulvoa ku sumusireeni. Pieni, palttoonnapinkokoinen pörröeläin päästämässä sisäistä suttaan valloilleen oli oman ihmisen mielestä aika hihityttävä näky, vaikka ottikin kovasti korviin. Onneks meillä ei ole naapureita lähellä.

Mä yritän nyt sitten tsempata ja hoitaa tän lastenvahtihukin kunnialla. Katsotaan kuinka käy. Ai, niin ja tossa kuvassa näkyy muuten se mun oma pölyimurikin. Sitä me järsitään aina ennenkuin illalla mennään nukkumaan.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Sataa

Tänään täällä sataa kuin saavista kaataen, eikä ulkona ole kivaa. Seita on kuin pieni sieni. Sen turkki imee vettä ja vaihtaa rapakossa väriä kermanvalkoisesta kuraisen ruskeaksi. Vinskiä sen sijaan ei kaatosade haittaa. Tuolla pihalla se istuu häkissään ja hörppii vettää rännistä. Siinä taitaakin olla vähän saukon vikaa, kun se aina lutraa veden kanssa (tiesittekö muuten, että saukon latinankielinen nimi on Lutra lutra). Sen karvakin on paksu, kiiltävä ja aivan kuin vahapeitteinen.

Kuviakaan ei kuulemma tänään tule, kun sisällä on valot päälläkin aivan hämärää. Nyt meitä kaikkia nukuttaa, mutta äsken Seita huvitti meitä. Se ei vissiin tiedä ollenkaan, että se kasvaa, vaan yrittää edelleen änkeä paikkoihin, joihin se vielä pari viikkoa sitten mahtui. Nyt se luikersi sivuttain sohvan alle hakemaan palloa, joka siltä sinne karkas. Juuttui kuitenkin massustaan kiinni ja kiljui kuin syötävä. Mun piti ihan mennä hakemaan ihminen pesuhuoneesta hätiin. Se sit nosti sohvaa ja Seita pääs pallonsa kanssa leikkimään. On se melkoinen höpötassu.

torstai 23. lokakuuta 2008

Häkissä

Vakoiletko sä meitä sieltä ikkunasta vai mitä. Häh?


Siellä mun vanhoilla sivuilla kerroin jo, että meistä meinataan vissiin tehdä häkkieläimiä ja se huolestutti mua kovasti. Kissojen häkki valmistui ekaksi ja ne käyttääkin sitä tosi ahkerasti. Se vaan on semmonen pikkuinen koppi, että mä jo säikähdin ,meinaako noi ihmiset tukkia meidät koiratkin semmoseen. Onneksi ei.

Tää meidän uus aitaus on oikeastaan enemmän puisto kuin häkki. On tilaa juosta (ihminen ei vaan ikinä ehdi osua meihin kameralla silloon, kun me ollaan vauhdissa) ja iso kukkapenkki, jota voi kaivella (siitä harrastuksesta tolla matalammalla ihmisellä on taas ihan tiukkapipoisia mielipiteitä). Ohi pyöräilevät mummutkin meinaa kuulemma ajaa ojaan, kun ne ei meinaa uskoa näkevänsä näin monta ihanaa koiranpoikasta yhdellä kertaa. Ei tämä ajoittainen häkkieläimenä oleminen kai niin kamalaa olekaan.

Mä karkasin

Eilen mä karkasin. Luikahdin ihmisen jalkojen välistä, kun se avas oven viedäkseen pissupapereita pihalle ja sitte mä juoksin! Ihminen oli just tullu suihkusta ja sen tukka törrötti märkänä joka suuntaan. Sillee vauhdikkaaksi se sitte kuivu, kun tuuli sitä tuiversi, kun se jahtas mua melkeen tunnin takapihalla.

Eihän toi matalampikaan ihminen ny niin tyhmä oo, että juoksemalla yrittäis koiraa kiinni. Kyllä se kumminkin vähä siinä yritti singahdella. Hiipimistäkin se kokeili, ja huijaamista, mutta enimmäkseen houkuttelua ja komentamista. Turhaa touhua. Ei mua niin vaan nakiteta.

Lopulta mä kumminkin löysin niin mehevän vesimyyräntuoksun, että pitihän siihen perehtyä vähä syvällisemmin. Silloon mä juutuin risuihin ja se pääsi nappaamaan mut kiinni. Koko matkan kotiin se kanto mua ja nyyhki ja puhisi mun turkkkiin jotain Elviksestä, joka jäi just auton alle. Se sanoi, että mä oon sille kauheen rakas ja höpisi jostain koirakoulusta, jonne nyt vissiin on pakko mennä. Menkööt vaan mun puolestani. Toivottavasti siellä on pari luentoa koirien perusoikeuksistakin, eli vapaudesta, ruumiillisesta koskemattomuudesta, oikeudesta hauskanpitoon ja tolleen.

Illalla se sitten niisti, joi kuumaa mehua, käveli kummasti ja kurkki mua välillä syyttävästi alta kulmain. Mä lurjotin takas ja olin enimmäkseen vaan väsyny siitä hurjan pitkästä lenkistä, joka me korkeemman ihmisen ja Essin kans myöhemmin tehtiin. Kyllä mä kuulin, että ihmiset keskusteli vakavaan sävyyn ja mun nimi mainittiin monta kertaa, mutta mä vaan kääriydyin kerälle, enkä oikeen jaksanu edes leikkii Seitan kans.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Sillä aikaa toisaalla...


Sillä aikaa, kun me kiltit isot koirat oltiin tänään päivälevolla, Seita hääri ahkerana. Se järsi sitä samaa kirjahyllyä, jota me jo kissojen kanssa alotettiin purkamaan. Ihminen ei tykänny yhtään ja sitä mä en kyllä ymmärrä ollenkaan. Ittekkin se repii tapetteja (antoi muuten meidänkin yks päivä repiä ja se oli kivaa. Lopulta oli koko olkkarin lattia silpun peitossa), eikä täällä ny muutenkaan niin kovin siistiä oo. Toi matalampi hosuu kaikenlaista kummaa ja puhuu jostain remontista. No, kyllä meille aina pieni hässäkkä kelpaa. Se vaan piristää, kun jotain tapahtuu.

Essi on vissiin viettäny vähä liikaa aikaa ihmisseurassa, kun se aina niin paheksuu heti, kun meillä on kivaa. Joskus se ryntää oikeen kantelemaan, mitä me on keksitty. Mokomakin kielikello. Kattokaa ny, miltä se näyttää tossa kuvassakin, kun se on huomannu, mitä Seita tekee. "En se mä ollu" paistaa kauas sen naamasta. Mutta on se kyllä mukavasti lämmin nukkumakaveri, enkä mä viitti sitä enää vetää hännästäkään. Onhan mulla Seita sitä varten.

Osa-aikapystykorva

Seita on hassusti osa-aikapystykorva. Kun se innostuu, sen korvat nousee pystyyn. Muuten ne on vielä ihan pentuisesti kärjestä lupallaan. Mullahan kävi niin, että yks ilta vaan menin nukkumaan luppakorvana ja heräsin aamulla pystykorvana. Mut ollaanhan me Seitan kanssa muutenkin ihan erilaisia. Omanmoisia, mutta molemmat hillittömän suloisia, vakuuttaa toi oma ihminen.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Kiva pikkusisko


Mä sitte tykkään tosta Seitasta. On kivaa, kun on tommonen pieni, pehmoinen sisko. Meidän ihmiset ei olis ikinä etukäteen arvannu, miten hyvin me tullaan toimeen. Ei ne tienny kyllä sitäkään, miten paljon erilaisia leikkejä kaksi lapinkoiranpentua osaa yhdessä keksiä.

Tietenkin me painitaan ja petoillaan, niinku kaikki muutkin pennut, mutta me myös ajetaan toisiamme takaa, leikitään piilosta, syödään samaa luuta, pihistetään toisiltamme tavaroita, kätketään niitä ja sitte toinen etsii. Seita on hurjan hyvä hiipimään. Se on hulvattoman näkönen , kun se liikkuu niinkuin hidastetussa filmissä ja sitte yhtäkkiä hyökkää.

Aina, kun me ollaan hetken erossa meidän tulee toista ikävä ja sitku taas nähdään me pusutellaan ja halitaan. Koira on koiran paras lelu ja tarvittaessa myös hyvä tyyny. Ihmiset on ihan kivoja ja kyllä me niillekin käyttöä keksitään, mutta mun mielestä kaikilla kannattais kyllä olla oma sisko.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Vinski



Vinski on ujo kissa. Se säikähtyy helposti vieraita ihmisiä ja asioita. Pienenä mä yritin opettaa sille, että kannattaa pelätä myös pentusia lapinkoiria. Mua se juokseekin ihan mallikkaasti karkuun, mutta Seita on ruvennu lepsuilemaan heti alkuunsa. Se ei osaa olla ollenkaan niin vaarallinen ku mä. Eilen mä yllätin ne peräti leikkimästä yhdessä. Seita maistoi Vinskiä korvasta ja sitte ne otti pienen painimatsin. Illalla ne vielä hiirestikin yhdessä, kun ihminen avas niille roskakaapin oven. Onhan toi Seita vielä aika pikkuinen. Vinski on sitä korkeampikin, mutta kyllä mun mielestä lapparissa tarttis olla vähän enemmän koiraa (ihminen voi tietysti olla tästä taas eri mieltä).

Porkkananpurijoita

Seitastakin on jo tullu porkkananpurija. Täällä talossa kuulemma kaikki koirat on ollu semmosia. Oliskohan se tarttunu noista ihmisistä. Mä en oo lohen lisäksi vielä koskaan nähny niillä pöydässä mitään kunnon ruokaa, jotain rehuja vaan. Tolla matalalla on lisäks joku addiktio näihin porkkanoihin. Joskus se järsii niitä monta kertaa päivässä. Me sitte tietysti pyritään kans osingolle.

Seita hoksas jujun tosi nopeesti, vaikkei se oo vielä asunu täällä kuin kaksi viikkoo. Nyt se jyrsii porkkanaa ja kyssäkaalia kuin citypupu konsanaan. Kyssis onkin melkeen vielä parempaa kuin porkkana, makeeta herkkua. Niitä vaan ei kasvanu tänä vuonna maassa tarpeeksi tämmöselle viherpiipertäjälaumalle.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Sovitaanko me sisustukseen?

Ihmiset on monessa suhteessa aika hassuja. Sekä mua että Seitaa on monet meidän ihmisten tuttavat käyny ihastelemassa, kun me pennut ollaan useimpien kaksjalkaisten mielestä söpöjä. Jotkut on käyny katsomassa ihan sillä silmällä, että oltaisko me sellaisia koiruja, jonkarotuisen nekin voisivat joskus hankkia. Ne on arvioinu meidän kokoa, mallia ja väriä kuin sohvaa huonekalukaupassa.

Meidän ihmisten kaverit on onneks aika fiksuja, mutta nettipalstoilta toi ihminen on lukenu välillä aivan kamalia juttuja siitä, kuinka koiria hankitaan ihan väärin perustein ja sitten pahimmassa tapauksessa hylätään tai kohdellaan kaltoin, kun ei se ollutkaan niin kiva kuin odotettiin. Ei me olla mitään lasten leikkikaluja, ei asusteita, pehmoleluja, kodinkoneita, eikä statussymboleita (mitähän sekin tarkottaa?! Kun ihminen käyttää tommosia sanoja, mä kallistan söpösti päätäni ja katson sitä kysyvästi silmiin. Silloon se yleensä huomaa innostuneensa vähä liikaa tossa vierassanojen käytössä).

Me tarvitaan hoivaa, huomiota ja kasvatusta. Meilläkin on tunteet, yksilöllinen persoona ja monenlaisia tarpeita. Me ei kumminkaan olla niinkuin ihmiset, eikä meiltä voi odottaa ihmismäistä käytöstä. Toi mun matalampi ihminen kyllä väittää, että on turhan optimistista odottaa sitä kaikilta ihmisiltäkään, mutta se onkin tommonen pessimisti. Voihan sitä aina toivoa.

Hyviä asioita tapahtuu joskus ihan yllättäen. Tänään esimerkiksi me kaikki kolme koiraa ihan ensimmäistä kertaa mentiin köllöttelemään samalle pedille. Kolme eriväristä ja aivan erimoista, mutta sisaruksia sittenkin. Samaa laumaa.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Essi



Essillä on pian synttärit. Se täyttää 15 vuotta. Sen äiti oli kuulemma tosi kaunis ja kiltti, mutta hiukan löyhämoraalinen, lapinkoira nimeltään Lecibsin Claudia. Oikeestaan se löyhä moraali, nimittäin työmoraali, oli kyllä niillä ihmisillä, jotka jätti aitauksen liian pitkäksi aikaa kesken ja naapurin maastonakki seropi pääsi livahtamaan aidan ali lemmekkäälle visiitille. Hyvin on Essi silti jaksanut jalkoja kasvattaa, vaikka sen iskä olikin semmoinen töpötassu. Yhtä hyvin ei käyny kaikille sen sisaruksille...

Korkeempi ihminen vie mua ja Essiä aina yhdessä lenkille, mutta se onkin ainoo juttu, mitä me koiramuorin kanssa yhdessä tehdään. Noissa kuvissa me ollaan lenksulla eräänä usvaisena aamuna. Essimuori tais saada musta tarpeekseen silloon, kun mä olin ihan kääpiöpallura ja purin sitä aivan hillittömästi. Se ei ollu tottunu sellaseen, eikä siihenkään, että joku toinen on pentu, kun se itse on aina saanu olla lauman nuorin koira. Se on myös sen verran kiltti, ettei oo kovin hyvä pitämään puoliaan.

Nyt meillä on sitte sukset vähä ristissä, eikä se oikeen tykkää Seitastakaan, kun se luulee, että blondi on samanlainen räiväke kuin minä pienenä. Mut ei se oo. Seitan kanssa niistä vois ehkä vaikka tulla kavereita, ellei meillä olis pikkusiskon kanssa niin paljo omaa kivaa, ettei muori oo päässy Seitaan kunnolla tutustumaankaan.

Ihan niinku ihmistenki maailmassa, nää laumaelämän kuviot on joskus vähä vaikeita...

Miltä vessaharja maistuu?


Me ollaan Seitan kanssa tehty vähä vertailevaa tutkimusta siivousvälineitten ominaisuuksista. Mun ehdoton suosikki on aina ollu lattiaharja, mutta ollakseen hauska se vaatii kyllä toiseen päähän ihmisen sitä heiluttamaan. Sama pätee lankamoppiin ja mikrokuitupesimiin. Niistä hapsumopeista irtoo kuiteski kivasti naruja, joita voi natustella ja hyvällä säkällä illalla tulee sit helminauhakakkaa.

Eilen me vähä mellastettiin vessassa. Sieltä löytyi ergonomisesti oikein hyvin muotoiltu Tolupullo, jota on kahvasta näppärä kantaa. Vessaharjassa oli hyvät aromit, mutta varsi on vähän liian pitkä logistiikkaa ajatellen. Se suussa törmäilin jatkuvasti huonekaluihin ja ihminen sai mut ihan liian nopeesti kiinni. Pari rättiä me saatiin silputtua ja Seita tais nielläkin toisen.

Sitte ihmiseltä palo käämi ja se ilmotti, että nyt riittää siivoushommat tältä päivältä ja pisti vessan säppiin. Siitä oon kyllä aika ylpee, että oon varmasti Suomen ainoo koira, jolla on ikioma pölynimuri. Se odotti jätekeräykseen pääsyä just silloon, kun muutin tähän taloon ja kun kerran rupesin heti sitä pureskelemaan, ihmiset päätti antaa mun pitää sen, jos vaikka sit jättäisin sen uudemman huristimen syömättä.

Kaiken kaikkiaan nää kodinhoitohommat on mun mielestä kiehtovia. Tiskikoneessakin oon jo pariin kertaan käyny. Ei sitä tiedä, vaikka mua odottais merkittävä ura kotipalveluitten saralla...

perjantai 17. lokakuuta 2008

kiltit koirat



Kiltit koirat ei hauku, ei hypi, ei pissi, ei kakkaa, ei riehu, ei räyhää, ei sotke, eikä varsinkaan pure. Ne hymyilee somasti kuin Seita tuossa kuvassa ja on aina valmiita silitettäväksi. Kun niitä ei kaivata ne nukkuu tai järsii syrjässä luitaan. Ne on valmiita leikkimään, kun leikitetään, syövät sitä, mitä tarjotaan. Kiltit koirat ei pihistä esineitä, eivätkä pureskele niitä rikki. Ne odottavat hiljaa ja rauhallisina kotona, kun ihminen on poissa ja tervehtivät iloisella hännänheilutuksella, kun hän palaa. Kiltit koirat oppivat ja tottelevat. Ne tuovat ihmisen elämään pelkkää iloa.

Kilteistä koirista ei ole vaivaa. Todella kilteillä koirilla ei ole omaa tahtoa lainkaan. Siksi ne voidaankin nostaa hyllyyn, kun niillä ei välitetä leikkiä enää. Onhan niiden täytteenäkin vain vanua ja naamassa nappisilmät.

torstai 16. lokakuuta 2008

Seita on rengastettu


Tänään ne laitto Seitallekin pannan kaulan ympärille ja kyllä sitä pänni. Se osaa olla aika dramaattinen, kun sille päälle sattuu ja nyt se kiljui ku pieni possu. Me kaikki tietysti yritettiin auttaa sitä. Ihminen silitteli ja mä yritin kiskoo siltä sen renksun pois.

Kun se on vielä niin pieni, siihen pantaan piti tehdä ylimääräinen reikä. Se pätkä, joka jäi sit sojottamaan, vimmastutti sitä aivan erityisesti. Ihminen kumminkin selitti, että kahva pitää koirassa olla, jos kerran lähdetään kaupungille, ei kadulla voi irrallaan juosta, mutta Seitaa suututti. Sitä ei oltu vielä koskaan pistetty naruun kiinni.

Me mentiin sitten autolla mummolaan (sinne missä se vanha koiraneiti menee aina makkariin mököttään, kun me tullaan). Niillä oli sen vanhan koissuneidin vauvapanta tallella ja Seita sai sit onneks sen. Vihdoinkin tuli rauha maahan. Seita jäi hoitoon sinne mummolaan ja me lähettiin ihmisen kanssa asioille.

Mä olin tietysti tosi reipas ja odottelin kiltisti autossa, kun matalampi ihminen kävi kaupoissa. Korkeempi ihminen olikin tänään taas koko päivän jossain reissussa. Usein, kun se aamuisin lähtee, se sanoo menevänsä tienaamaan koiranruokarahaa. Kai se tänään hankki sitten monta maksalaatikkoo ja jauhelihariisii, kun se tuli vasta myöhään yöllä takaisin. Me ootettiin sitä Seitan kanssa heti eteisessä. Oltiin kiskottu sen takki naulakosta ja nukuttiin sen päällä...

Kissat




Kissoja on kaiken kokosia, näkösiä ja tapasia niinkuin meitä koiria ja ihmisiäkin. Se taisi olla ihan ensimmäinen asia, jonka mä tässä talossa opin. Täällä on niitä nimittäin viisi.

Mun ihminen ei hirveesti diggaa geeneistä ja evoluutiosta. Se haluis ajatella, että vaikka ne on tärkeitä, henki ylittää kumminki aineen, kuten se yks päivä mulle höpötti ja mä olin kovasti ymmärtävinäni. No, onneks se selitti, että tässä tapauksessa se tarkottaa, että mun synnynnäisen petoilun pitäis jäädä kakkoseksi mun kiltille luonteelle. Toisin sanoen, että kissoja ei saa purra, eikä jahdata. Mun mielestäni sellanen henki ja sivistys (siitäki se on mulle yrittäny luennoida: "tarttee viedä sut ihmisten ilmoille, että vähän sivistyt "jne.) on ihan tylsää.

Enemmän kuin ton matalamman ihmisen puheet mua on tässä asiassa sivistäny Piisku, tämän talon muhkein kissa. Se on niin iso, että vois halutessaan vaikka istuu pienen lapinkoiran lyttyyn. Onneksi se ei haluu. Muutamaan kertaan se on kyllä ilmottanu, että saattaa ruveta semmosta harkitsemaan, ellen mä lopeta näitä petoilujuttuja.

Nyt, kun Seita on tullu mulle leikkikaveriksi, meillä menee kissojen kanssa paremmin. Me purraan siskon kanssa toisiamme ja kumpikin tietää, milloin pitää lopettaa. Ei musta kyllä koskaan semmosta kesykarhua tuu kuin näitten ihmisten entinen lappari oli. Se kun oppi olemaan kiltti pesästä pudonneille linnunpojillekin. Ehkä mä kumminkin opin vielä olemaan kissoille kaveri. Ollanhan me kumminkin samaa perhettä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Taistelu kruunusta


Tänään meillä kävi Kattinen kylässä. Se on kiltti ihminen, joka tykkää sekä kissoista että koirista. Meillä oli taas ku joulu, kun se toi meille niin paljo kaikkee kivaa. Se myös otti meistä nää kuvat. Seitan kans saatiin tommonen hiano kruunu, josta sitte väännettiin koko loppuilta. Onhan toi Seita melkonen pikku prinsessa, mutta mäpäs oon isompi.

Ootteko muuten kuullu, että sipsit olis muka pahaksi pienille koiruille? Niin mun ihminen väittää ja aikoo selvästikin syödä koko pussin ihan itse. Mokomakin ahmatti. Ja mä kun viimeinkin bongasin ruuan, josta tykkään. Sourcream & onion perunalastuja mun kuppiin kiitos ja heti!

Me pienenä




Tehdäänks kuulkaa niin, että mä, Usma, ainakin näin aluksi kerron nää jutut meistä. Ei toi Seitakaan mikään bimbo oo, vaikka se onkin tollanen nätti blondi. Se vaan on niin pieni vielä, ettei se kaikkee oikeen ymmärrä. Vasta kymmenen viikkoo sitten mä olin saman ikänen ku Seita nyt ja olin just tullu tänne omaan kotiin. Ihminen halus laittaa meistä molemmista tonne alas vauvakuvat, jotta uskotte, että mäkin oon joskus ollu pieni, pyöree pallura, vaikka nykyään oonkin tämmönen rimppakinttu.

Mä en oikeen tykkää syömisestä. Seitalla ei kyllä oo sitä ongelmaa. Se pistelee ihan sujuvasti menemään aina munkin maksalaatikot, ellen satu kaikkee jaksamaan. Muuten siinä taitaiskin olla missiainesta, mutta tota ruokahalua pitäis vissiin vähä hillitä, muuten se joutuu heti suoraan XL-sarjaan.

Mä olen lapinkoiraksi varsin siro ja virtaviivanen. Tykkään ihan hirmusti juosta ja olen muutenkin sporttinen. Virtaa on joskus vähän liikaa, mutta siihen on aika paljo auttanu toi Seita. Essimuori ja muut otukset saa olla multa rauhassa, kun meillon Seitan kanssa omaa pentukivaa.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Hei, me blogataan!



Meidän ihmisten kotisivuilla tuli ahdasta. Me ei mahduttu sinne enää mitenkään. Kuville ei ollu tarpeeksi tilaa ja oli ne sivut muutenkin vähän synkät, kun toi oma ihminen nyt on tommonen ruttuotsainen pohdiskelija. Näillä sivuilla me saadaan kuulemma mellastaa sydämemme halusta. Oma ihminen on luvannu kirjottaa muistiin kaikki meidän hupsut höpsötykset ja näyttää paljon kuvia (vaikka se onkin tosi onneton kamerankäyttäjä), että muutkin saa tietää, kuinka kauniita, söpöjä, fiksuja ja filmaattisia on pienet suomenlapinkoirat.

Tässä me nyt olemme: Seita, eli Ikimuiston Ekkaia (Se on muuten Tolkienin Silmarillionista ja tarkoittaa ulko-ulappaa), kermanvärinen, tällä hetkellä 7 viikkoa vanha koiranpoikanen ja Usma, eli Ikimuiston Dimantti Pönkeli, nyt 17 viikkoa vanha . Me ollaan tässä perheessä siskokset ja oikeastikin vähän sukua. Meidän laumaan kuuluu myös 15 vuotta vanha koira Essi ja paljon kissoja ja vähän muitakin otuksia, mutta niistä kaikista me kerrotaan myöhemmin.