maanantai 28. helmikuuta 2011

Mun asiat on nyt huonosti

Tänään on ollu kamala ja huonojen uutisten päivä, eikä tää taida iloks ihan lähiaikoina muuttuu. Selvis nyt sitten sekin, miksi mä olen ollu niin nuupallani ja miks noitten vauvojen maailmaan saattaminen kesti niin kauan.

Kolme päivää ennenku pentujen piti syntyy, sinne niitten portille ilmaantui kummallinen pullistuma. Matalampi kyllä tutki sitä ja yritti saada selville, mikä se vois olla, mutta ei se silloon selvinny.

Me kaikki toivottiin, että sitten, kun pennut syntyy, mun olokin taas paranee ja kaikenlaiset ylimääräiset pallurat katoaa sen sileän tien. Eipä kadonnu...kasvoivat vaan. Nousi kuume ja olo huononi kaiken aikaa.

Viikonloppuna matalampi jo soitti kaks kertaa päivystävälle eläinlääkärille ja tänään sitten semmoselle oikeelle..

Monen mutkan jälkeen se täti tuli kattoon mua ja niinku ne ryökäleet tapaa, se satutti mua. Me mentiin oikeen molempien ihmisten kanssa sinne eläinlääkärin vastaanotolle. Korkeemman sylissä mulla oli turvallinen olo, vaikka sattuikin ja mut nukutettiin.

Kun matalampi tuli hakeen mua pois, sille kerrottiin kurja uutinen: siellä, mistä vauvat syntyy, mulla on iso kasvain, jota se nuori eläinlääkäri ei itse osannu leikata sitä. Pois se pitäis kuitenkin saada ja mahdollisimman äkkiä.

Seinäjoella kaikki eläinklinikat oli ihan täyteen buukattu, kun hiihtolomalla ihmisillä on aikaa hoitaa eläintensä vaivoja. Niin me saatiin aika vasta ens maanantaiks.

Siihen saakka meidän pitäis jotenkin saada mun ulos pyrkivät sisuskalut kasvaimineen pysymään piilossa, ettei ne kuivu ja tulehdu. Kuumettakin mulla on ja alan olla aika väsyny.

Pennuistani pidän kuitenkin hyvää huolta niin kauan kun henki pihisee. Muutenkin oon ollu tosi kiltti ja reipas. Se eläinlääkärikin ihmetteli, kuinka tämmösiä koiria on olemassakaan.

Meidän matalampi itkee toisessa päässä taloa, kun se luulee, etten mä muka kuule. Seita ja korkeempi on koko viikon töissä ja yötkin poissa kotoa.

Mulla on aika paha olo siitä nukutuksesta ja ens maanantaina mut kai sitten nukutetaan uudestaan. En jaksa nyt ajatella semmosia. Yritän vaan jotenkin selvitä tästä päivästä..

lauantai 26. helmikuuta 2011

Eka manikyyri

Tänään mun pennuilta leikattiin ekaa kertaa kynnet. Tollee mä kattoin korkeempaa, kun se kiljutti Uulaa. Kaikki muut ipanat ottikin toimenpiteen sangen rauhallisesti.
Utu suhtautuu yleensäkin tyynesti kaikkeen, eikä se edes kuulosta sumusireeniltä niinku Uula.
Unni jatkoi peräti uniaan, vaikka kynsileikkuri varpaissa nipsahtelikin.

Hyvä se on, että niitä pieniä piikkejä vähän tasattiin. Muuten mulla olis vatta kohta verinaarmuja täynnä.

torstai 24. helmikuuta 2011

Oksu ja sen kaveri yökylässä

Meillon ollu oksu ja se sen pahanhajuinen kaveri yökylässä jo toista viikkoo. Ensin yrjös kissat, mutta sille löyty äkkiä syy, kun matalampi hoksas, että ne käy järsimässä tyngiksi nuo sen valkosipulinversot. Omat ruohot ei kyllä kelpaa, mutta valkosipuli on herkkua ja sit etsitään taas pehmonen matto, jolle on kiva oksentaa...
Mun vatta meni sekasin jo tästä äidiks tulosta, mutta nyt iski sitten vissiin joku pöpökin. Ensin yrjös yhen yön ja päivän Essi. Se toipui siitä kuitenkin yllättävän nopeesti. Sit menin mä entistä kurjempaan kuntoon ja sehän on tietysti tässä tilanteessa paha juttu, kun kroppa on muutenkin kovassa käytössä, kun pitäis olla maitotehtaana kaiken aikaa.

Tänään alkoi Seitakin sitten juosta vähän väliä pihan perälle (matalampi tietysti narussa perässä ja nyt se väittää että sillä on väsy ja huono olo, vaikka mehän tässä kipeenä ollaan)

Mulle on yritetty nyt syöttää maitohappobakteereita ja korkeempi on tossa just lähössä kauppaan hakemaan mulle A-piimää. Vielä mullon pilkettä silmissä ja pennuilla mukavan pyöreä massu, mutta eihän tää näin voi jatkua. Muuten loppuu multa voimat ja pennuilta ruoka..

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Niillä on nyt nimet

Mun ipanat on ollu ihmisten ilmoilla tänään jo viis päivää. Nyt matalampi uskalsi antaa kaikille kennelnimet, kun näyttää siltä, että kaikki on ihan terveitä ja reippaita.

Parkinvärisistä toi, joka tykkää halailla on Usva, siis se joka syntyi ekana ja oli mulle vähän kiukkunen, kun juoksin sitä karkuun. Se ei mekasta yhtään enää, ei, vaikka matalampi meni sen pippeliasioissakin sekaisin. Se on siis poika.

Tuo ruskee sisko, jota se halii on Unni ja sit tulee ne kaks poikaa, joille ei oo vielä kotia varmaks tiedossa. Toi alempi, vähän sirompi, on Uula. Sen vieressä on Umur, jota matalampi on jo ruvennu sanoon Murriksi, kun se näyttää siltä, että siitä tulee vahva ja roteva kuin nallekarhu.

Seuraava, pyöreä pikkuinen on Usmaseidan Utu, jonka meidän matalampi olis halunnu omaks, mutta onneksi sille on hyvä koti tiedossa.
Tossa yksityiskuvassa on se, joka nyt kai jää meille ja joka tänään, viimeisenä kaikista, sai kennelnimekseen Usmaseidan Uni. Kotona sitä kyllä tullaan sanomaan Ainuks.
Matalampaa vähän ketuttaa, kun kaikki nää muut on oikein pieniä halinalleja, mut just toi Ainu, jota se tietysti tahtois kovasti sylitellä, ei yhtään tykkää sen lääppimisestä.

Saas nyt nähdä kuka tässä vielä kesyttää kenet ja millä konstilla..

Seita on viilee tyyppi

On tässä pentuhötäkässä nyt ollu vähän kaikilla ihmettelemistä. Seita oli jo odotusaikana vähän kummissaan, kun mä muutuin niin paljo, enkä jaksanu enää riehuu niinku ennen.

Nyt se onkin sitte käyny korkeemman kanssa lenkeillä ihan ilman mua jo ainaskin kaks viikkoo. On sillä välillä ollu jotain koirakavereitakin, mutta enimmäkseen se on ollu ainoo koira ihmisen mukana ja se on kuulemma tehny sille hyvää.

Muutenhan se on maailman helpoin pieni jääkarhu ja suhtautuu asioihin tosi coolisti, mutta kohtaamiset toisten koirien kanssa saa sen ylikehittyneen kilpailuvietin heräämään. Sillon ihan ihme tarve puolustaa kaikkea omaansa ja omia toistenkin omaa ja lenkillä se on usein ruvennu haastaan riitaa ihan mahdottomienkin vastustajien kanssa. Mä oon sit yleensä yrittäny diplomaattisesti rauhotella tilannetta ja toistaseksi on pahemmat tilanteet vältetty.

Nyt, kun mä oon ollu kiinni noissa pennunhoitohommissa se on kuulemma ruvennu käyttäytyyn järkevämmin maailmalla. Ilmeisesti sen tarttee ottaa itse vastuu käyttäytymisensä seurauksista, kun en mä oo aina paikkaamassa sotkuja.

Tällä menolla siitä voi kehittyä vielä tuon suunnattoman söpöyden lisäksi oikein kelpo koira.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Ihmisen kouluttaminen on helppoa

Ihmisen kouluttaminen on ihan helppoa. Sen mä aion opettaa mun pennuille. Tarvitaan vaan pörröset korvat, määrätietoisuutta ja tiukka paimenkoiran katse. Tietysti jotkut on vähän kovapäisempää sorttia, mutta toi matalampi on varsin kehityskelpoinen.

Tänään, esimerkiks, ei menny, ku pari minuuttia, kun sain sen oppimaan uuden tempun ja olisitte nähny kuinka innoissaan ja ilonen se oli, kun se kerta toisensa jälkeen teki sen sujuvammin.

Mulloli nimittäin ekaa kertaa pentukopassa tylsää ja vähän nälkäkin. Ne pahuksen Eukanubat on ollu siinä mun kopan vieressä kupissa monta päivää, mutta en mä niistä piittaa.

Tänään matalampi nosti mun kuonon eteen sinne koppaan muutaman nappulan ja mä sit silkasta kohteliaisuudesta söin ne. Se oli niin hellyttävä, kun se innostu siitä niin kovasti ja lippas aina uuden satsin, kun olin edellisen syöny, että sit, kun se lopetti, komensin sitä semmosella paimenkoiramaisella katseella ja sain sen jatkamaan sitä vaikka kuinka kauan.
Toinenkin koulutusprojekti mulla on meneillään. Alan nimittäin olla ihan korviani myöten täynnä tota sen kameralla sohimista. Ei oo yhtään kivaa, kun kaiken aikaa kyylätään jollain putkella.

Ajattelin nyt kokeilla tämmöstä konstia, että vaikka mä viime päivinä oon ollu pääasiassa ilonen ja korvat tikkana pystyssä, aina, kun se ottaa sen kuvausvehkeensä esille, mä heittäydyn ihan rääkätyn näköseksi, tolleen kuin tossa alimmassa kuvassa.

Eiköhän se pian lopeta, kun pelkää, että joku soittaa eläinsuojelulautakuntaan :)

Pippeli hukassa

Meidän matalampi on kyllä pöhkö. Oikeesti se ei ymmärrä piänistä koirista paljo mitään, hösää vaan kauheesti.
Se yrittää kyllä olla hyvä ja tunnollinen kasvattaja, mutta aina ei mee ihan putkeen. Tänä aamuna viimeks se koki valtaisan järkytyksen, kun tuli pitkästä aikaa kurkanneeksi tuon eilisessä kuvassa esiintyvän Unnin vattan alle ja sieltä puuttui pippeli! Eihän niin tärkeä peli voi noin vaan pikkukoiralta kadota. Todennäköisin selitys on se, että matalampi on sössiny muistiinpanonsa ja sekottanu nuo ruskeet lapset toisiinsa. Onneks semmonen vehje löytyi sentään tolta toiselta parkinväriseltä, ettei ollu tyystin kadonnu koko peli.

Niitten tuleviin koteihin lähti sit eilen väärän pennun kuvat, mutta tänään pistettiin menemään oikeat.
Tässä kolmikossa ihmisillä onkin sitten tunnistamisessa pulmaa kerraksensa. Kaks poikaa on vielä vailla omaa kotia, mutta yks noista on tyttö, joka vissiin jää meille omaks koiraks.
Ihmiset on vaan pyörällä päästään, kun ne väittää , että aina yön aikana nää mun ipanat kasvaa ja muuttuu niin paljon, että niitä on taas aamulla vaikee tunnistaa. Mun mielestä tommosissa puheissa ei oo päätä eikä häntää. Mä ainaskin tunnen kaikki mun lapset ja lasken tarkasti, että kaikki on tallella, kun tuun ulkoa pissalta sisälle.

Toi musta tossa alimmassa kuvassa, jolla sojottaa korvat eri suuntiin on muuten Utu. Se muuttaa sit joskus tänne aika lähelle. Terveisiä vaan Kaustiselle!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Unni ja kannuskynsi

EDIT: Huom.Tässä tekstissä kuvattu koira on oikeasti Usmaseidan Usva. Nimet ja sukupuolet olivat tätä kirjoittaessa emännällä vielä sekaisin.


Tässä on Usmaseidan Unni. Se on mun oma, ihana vauva. Sille on jo oma ihminen, koti ja koirasisaruksiakin odottamassa, mutta nyt se on vielä mun oma pikkuinen, eikä kukaan vie sitä minnekään, kun mä pistän tassun päälle turvaksi.
Unnilla ja parilla muullakin on takatassussaan tuommoinen kannuskynsi, jonka jotkut kasvattajat kuulemma vieläkin leikkaa pois. Kai ne pelkää, että se rumentaa sitä koiraa tai tarttuu metsälenkillä risuihin ja repeää.

Meidän matalampi soitti tänään eläinlääkärille varatakseen ajan niiden poistoon. Se eläinlääkäri yllätti kuitenkin iloisesti kertomalla, että se ei suostu tekemään koiravauvoille semmosia leikkauksia, koska ne tuottaa pennuille tarpeetonta kärsimystä. Se selitti, että tuommoiset leikkaukset kiellettiin sillä samalla lailla, joka määrää, ettei koirien häntiä ja korvia saa enää typistää.

Jos ne kannukset tosiaan sit aikuisena alkaa repeillä ja haitata, ne voi leikkauttaa sitten. Tarkoitus olis kuitenkin, että niistä leikataan kynnet aina samalla kuin muistakin varpaista. Sillä tavoin ne ei tartu niin helposti, eikä sille eläinlääkärille ole kuulemma vielä koskaan tuotu hoitoon koiraa, jolla semmonen kynsi olis revenny, vaikka tommoset kannukset on tosi yleisiä.

Me oltiin matalamman kanssa molemmat ilosia, ettei mun pikkuisia tartte satuttaa, eikä leikellä.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Eka päivä koirana

video

Tommonen yleinen vinku ja hässäkkä pentulaatikossa eilen puhkes, kun mä lähdin ekaa kertaa sieltä tankkaamaan. Mullon kaiken aikaa ihan hirrrrmunen nälkä, mutta niin on noilla mun ipanoillakin. Eilisestä tähän päivään pari niistä on varmasti kasvattanu ympärysmittaansa jo puolella.

Onneks maitobaari toimii ja pöytiin tarjoilukin. Ihmiset kantaa mulle luomuporoa ja muuta herkkua heti, kun vaan pyydän ja välillä, vaikken pyytäiskään,, mutta Eukanuban penturuokaa EN syö. Siitä periaattesta pidän edelleen kiinni. Saas nähdä, mitä noi ipanat siitä tykkää sitten, kun niille semmosta ruvetaan tyrkyttelemään.

Mun mönkiäiset



Voi kuulkaa, että on ollu hurja päivä tänään. Mullon ollu kurja olo jo kolme päivää ja korvatkin meni ihan kylmäks jo kaks päivää sitten, mutta ipanoita ei vaan alkanu ilmaantua ennenku lauantaina yheksän aikana illalla.
Tossa keskellä näkyy tommonen pieni ruskee. Se syntyi ensimmäisenä ja mä pelästyin sitä niin kamalasti, että pinkaisin karkuun ja meidän matalampi joutui riisuun sen päällyskuarestakin ja nyrhimään napanuoran poikki, vaikka se oikeestaan olis ollu mun homma.

Sille ipanalle tais jäädä jotain traumoja, kun äiti käyttäyty tälleen, koska se valittaa nyt kaikesta. Se ei oo edes mitään itkua ja ininää, vaan se melkeen haukkuu mut pystyyn heti, jos ei huolto pelaa. Matalampi arvelee, että sen täytyy olla tyttö, kun se on jo pienenä noin kova komentaan, muttei me vielä tiedetä varmaks, kun matalampi on vähä tumpelo katteleen koiravauvojen vattan alta, onks ne tyttöjä vai poikia. Tarttee tarkistaa se juttu sit huomenna päivänvalolla.
Näitä on nyt sit kuus tähän mennessä. Kaks tommosta samanväristä, ku minä itte. Niille on kummallekin kotikin jo tiedossa - ainaskin, jos toi komentoora on tyttö.

Mustia erilaisin merkein on sit ne loput neljä ...toistaseksi. Mullon nimittäin vattassa vieläkin vähän semmonen olo, että siellä vois vaikka olla joku matti myöhänen. Siks meillon vielä lakanatkin tossa kuvassa vaihtamatta.

Matalampi ei uskalla mennä nukkumaan, vaan valvoo mun vieressä nyt neljättä yötä peräkkäin siltä varalta, et mä tartten sen viimesen maailmaan saattamisessa jotain apuu. Kieltämättä mä oon jo aika sippi. Viimesimmän vauvan kanssa matalampi onneks jo auttoikin.

Muska kävi kattoos mun vauvoja ihan läheltä ja sen mielestä ne oli kivoja. Mimmi kävi kans ja se tais olla eri mieltä, koska se meni siitä suorinta tietä oksentaan keittiön matolle.

Piiskun ja Vinskin reaktiot näätte tosta kuvasta. Matalampi väittää, että ne näyttää siltä, ku tosiaan tarttisivat tota Tenaa, jota tossa keittiössä olevassa sähköroinalaatikossa mainostetaan (se siirreettiin pois mun pentulaatikon tieltä).

Seitakin kyllä kutsuttiin kattomaan mun ipanoita. Se näytti ihan siltä, että olis halunnu semmosia kans. Mä murrasin sille heti ja laitoin pään pentujen suojaks. Mun lapsia ei viedä eikä edes lainata vielä pitkään aikaan.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Odottavan aika on pitkä

Äh, kun en mä enää jaksais odottaa niitä pentuja, eikä meinaa jaksaa mun ihmisetkään. Toissailtana mulla alko semmoset oireet, että matalampi päätteli jo synnytyksen alkaneen, mutta se oli vielä väärä hälytys.

Meidän matalampi on aina tommonen hätähousu, mutta mun pennut ei taida olla. Ne on tänään ollu mun vattassa vasta 58 vuorokautta ja koirat yleensä joutuu odottaan vauvojaan keskimäärin 63 päivää...Tosin tämmöset nuoret ensisynnyttäjät usein saa ne näkösälle ennemmin.
On mulla kyllä sillai huono olo, että näkee, että ne on tulossa. Pari yötä matalampi on jo valvonu mun vieressä, ettei vaan sattuis, mitään semmosta vahinkoo, minkä se pystyis estään..
Väsyneitä ollaan molemmat ja mua läähätyttää välillä kovasti, mutta kuten tosta tämänaamuisesta kuvasta näkyy, ruoka mulle maistuu vieläkin niin, että piti oikeen kadehtia ton Essin namia sen jälkeen, kun olin syöny omani.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Tervehdys


Tänään oon ollu hyvällä tuulella. Tolla tavalla moikkasin korkeempaa, kun se tuli töistä.

Olkkarissa oon rakentanu pesää kissankoppaan ja kynnysmatolle ja keittiössä jääkaapin oven eteen. Meillon matalamman kanssa vielä vähän neuvottelut kesken siitä, minne se kuuluu rakentaa. Mä kun en oikeen tykkää siitä pentulaatikosta, jonka ne on mulle hankkinu, varsinkin kun se on ihan syrjässä tuolla korkeemman työhuoneessa.

Mä haluun olla olkkarissa, missä kaikki muutkin, mutta matalampi on pelotellu mua, että jos en mä mee sinne omaan huoneeseen tekemään niitä pentuja, joku kissa voi pihistää ja adoptoida ne. Sillai meinas käydä Essikoiran äidille. Yks kissa olis niin kovasti tahtonu ittelleen oman pikkukoiran...Mut tästä siis vielä keskustellaan.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Jäällä ja jäähyllä

Seita joutuu nyt käymään ilman mua järvellä. Se tahtois niin leikkitapella ja riahua, mutta en mä nyt jaksa.
En usko, että kukaan muukaan jaksais, jos vyötärö olis tässä kunnossa...

Se konsti, jonka mä niiden riahuipanoiden rauhottamiseksi olen keksiny, on muuten just tuo, mikä näkyy kuvassa. Välillä mun maha on niin tulikuuma, että ihminenkin sen kokeilemalla huomaa (se väittää, että ne vauvat kypsyy siellä. En sitten tiedä kiahuuks ne vai hautuuko vai mitä..)

Kun ne rupee oikeen mahdottomiksi, mä vien ne ulos hankeen jäähylle. Kun mahan päällä makaa pakkasessa, ne kummasti rauhottuu ja tulee mukavasti viileempi olo.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ei niin onnellinen äitikoira

Jos ei jollekin oo jo käyny selväksi, niin en oo kovin onnellinen tästä nykyisestä tilastani. Joillekin pentujen odotus on kuulemma ihan helppoa hommaa, mutta mulle ei ja matalampi onkin luvannu, että mikäli se siitä riippuu, mun ei ikinä enää tarvi tämmöstä kestää.
Seitakin on heittäytyny empaattiseksi, kissoista puhumattakaan. Essikin varovasti ihmettelee, miks mä oon niin vaisu ja miks ihmeessä muistutan nykyään enemmän valasta kuin lapinkoiraa...
Yhden konstin oon sentään keksiny oloni helpottamiseksi, mutta siitä ei ihminen oo vielä saanu kunnon kuvaa. Kunhan se onnistuu, kerron vinkin muillekin, jos vaikka joku toinenkin koiraäiti parhaillaan ähisee vatsa täynnä villisti sätkytteleviä koiranpoikasia..

Vinski

Kisut on kyllä jännittäviä otuksia.Ei ne oo ollenkaan niinku me koirat. Silti niitten kanssa voi päästä hyväksi kaveriksi ja keksiä monenlaista hauskaa.
Vinski on meidän kissoista kaikkein ujoin. Kun meidän ihmiset meni kattoon sitä, kun se oli vielä vauva, se yritti koko ajan karkuun, eikä tykänny yhtään silityksistä, eikä sylityksistä. Meni melkeen neljä vuotta ennenku se kesyyntyi.
Nykyään se onkin sitten oikeen halinalle. Tulee syliin, tykkää silityksestä ja siinä on sopivasti, mitä rutistaa, kun sekään ei oo mikään ihan pieni kisu niinku ei meidän Piiskukaan..

Ei uskois, että Vinski on Mimmin veli. Siskoplikka on puolet pienempi ku velikissa ja kaikki rohkeuskin näyttää periytyneen Mimmille. Vinski on ennemmin semmonen ujo piimä, mutta kaikenlaisia tarvitaan..

tiistai 8. helmikuuta 2011

Vielä viikko pitää jaksaa

-Mun maha painaa ainaskin tonnin..
-Ja kaiken aikaa se kasvaa.
-Mua väsyttää, On hikiki ja vessastamassa pitää laukata monta kertaa päivässä. Kuinka kauan tätä pitää vielä jaksaa?
- Onneks matalammalla sentään näyttää olevan jonkin verran tunnontuskia siitä, että se hommas mut tämmöseen tilaan. Rapsutuksia tulee aina, kun pyydän. Saan nukkuu sängyssä sen vieressä ja herkkuja tarjoillaan jos jonkinmoisia. Silti tahtoisin muistuttaa kaikkia potentiaalisia äitikoiria, että kannattaa hiukan harkita ennenkuin tämmöseen urakkaan ryhtyy..

Päivän kohokohta

-Toi roska liikkuu. Ihan selvästi se on elävä. Onks se hämähäkki? Voiks noita syödä?
- Äääh, se oli kissankarvatupsu vaan...
- Korkeempi on aina töissä. Matalampi potee. Usma ei jaksa muuta ku kasvattaa massua, eikä kissatkaan lähde mun kanssa lenkille. Mullon tylsäääää.

torstai 3. helmikuuta 2011

Miks toiset on pörrösempiä ku toiset?

Joku on joskus hämmästelly Seitaa ja mua katsoessaan, että ollaaks me tosiaan suomenlapinkoiria, kun ollaan tämmösen värisiä, eikä meillä oo edes yhtä pörröinen turkki ku tolla Pyrykoiralla.

Siihen meidän matalampi on vastannu, että me lapinkoirat ollaan monessakin suhteessa monipuolisia, eikä keskenämme alkuunkaan samanlaisia ja meidän mielestä se on vaan hyvä.

On olemassa hyvin ohut- ja lyhytturkkisia lapinkoiria ja sit tosi pitkäkarvaisia ja pörröisiä. Paimensukuisilla on usein semmonen vähän lyhyempi.

Poikakoirilla on melkeen aina muhkeampi turkki kuin tyttökoirilla ja tuolla Pyryllä on lisäksi semmonen vaiva, joka leikatuille poikakoirille joskus tulee, kun niiden hormonitoiminta muuttuu. Se aiheuttaa sen, ettei sille tule kunnon karvanlähtöä ollenkaan. Sillä on hurjan paksu turkki ja kesällä se on tietysti aika tukalaa.

Yleisesti ottaen lapinkoiran karva muovautuu tosi hyvin niihin oloihin, joissa se koiru elää. Meidän turkki on tämmöstä kevättakkimallia ympäri vuoden, koska me asutaan sisällä, nukutaan lämpöisten ihmisten ja kissojen kanssa, eikä olla koskaan ulkona kerrallaan muutamaa tuntia pidempään.

Jokaisella koiralla on myös vähän yksilöllinen aikataulu karvanvaihdon suhteen. Mulla esimerkiks on tällä hetkellä paksu talvitakki, mutta Seitalla tommonen lyhyt, mutta tosi pehmoinen välikausitakki. Sillon tommonen harjas tuolla keskellä selkää, kun se kasvattaa parhaillaan pidempää päällyskarvaa.

Jos katsotte Seitan kuvia aiemmilta vuosilta, niin huomaatte, että sillä on joskus ollu paaaljon pitempikin karva. Nykyään me vaan asutaan paljon lämpimämmässä talossa kuin se aikaisempi oli, eikä meitä enää nykyään ollenkaan pidetä ulkotarhassa.

Saas nähdä minkälaisia mun ipanoista tulee. Sakkekoiralla (siis sillä niitten iskällä) ainaskin on tosi muhkea turkki.


keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Pyry ja Seita

Sillä aikaa, kun mä sätkyttelin ja murrasin kotona, Seita pääsi Pyrykoiran kanssa järvelle.
Kuvista päätellen niillä oli hauskaa ja Pyrykin on aika hyvä tanssimaan.
Hurjan pikkuiselta Seita näyttää, kun sen koko kuono mahtuu Pyryn suuhun ja aika pikkuinenhan se onkin.

Sen kannattaakin ottaa nyt kaikki ilo irti kuopuskoirana olosta, kun ei tiedä, vaikka meille itsellekin jäis yks noista mun pennuista..

Havaintoesitys

Vähän on hämärän näköstä touhua, mutta ihminen ei oikeen ehtiny valaisemaan, kun mä esitin sille uudestaan, mitä ne ipanat siellä mun vattassa harrastaa. Ja joo, jos tarkkaan kuuntelette niin mä MURRAAN. Sitä mä en muutoin harrasta juur koskaan, mutta nyt tarttee vissiin ruveta harjottelemaan komentamista, jos ne kersat on noin villejä ja vallattomia.
video

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ne pelaa mun vattassa potkupalloo

En kyllä ala. Mun vattassa on norsuja ja ne pelaa siellä potkupalloo.

Eilen, kun istuin tuijottelees tota kamalan isoa vatsaani, ihminen tuli ja silitti sitä. Se väitti, että tuntui kuin siellä olis lepattanu pieniä perhosia. Ei taatusti oo mitään hyönteisiä. Vähintään elefantteja siellä täytyy olla ja ainakin jalkapallojoukkueen verran.

Mä sit heittäydyin selälleni ja havainnollistin sille kuinka ne siellä riehuu. Sätkytin kaikkia ketaroita eri suuntiin ja kiemurtelin, mut ei se tuntunu tajuuvan.

Onneks ei tarvii kuulemma odottaa enää ku pari viikkoa niin sitten me voidaan hoitaa niitä sätkyttelijöitä yhessä ja matalampi jo lupas, että ne saa kyllä ihan vapaasti potkiskella sitä ja terottaa siihen naskalihampaitaan, kunhan nyt vaan saadaan ne ensin esille sieltä.