Sarvi

-Tää ei oo poron, eikä enää hirvenkään, vaan nyt tää on MUN. Koittakaas tulla ottamaan!

Kutistuu ku pyy maailmanlopun edellä

Tänään meidän ihmiset yritti mitata Ainun korkeutta. Ne houkutteli sen kaapin oven viereen seisomaan ja sohi lyijykynällä merkkiä seinään. Eihän siitä meinannu mitään tulla, kun Ainu hoksas heti, että nyt on jotain huolestuttavaa tekeillä. Se kiemurteli ja meni ihan mykkyrälle ja lopulta pissas lattialle, niinku sillä on tapana silloon kun se on oikeen ilonen tai kiihtyy jostakin.

Kahteen kertaan ja eri paikoissa ihmiset niitä merkkejänsä suttas ja suurin piirtein samanmoinen tulos tuli: meidän iso vauva on vajaat 8 kuukautta vanha ja 48 senttiä korkea!

Ihmisten nykyisen kauneuskäsityksen mukaan se on vaan hianoo kun on yläsuuntaan pitkä, mutta suomenlapinkoiratytölle tossa on rotumääritelmän mukaan yks sentti liikaa ja ties kuinka paljon toi pikkusessu vielä kasvaarohjottaa, ennenku se on ihan aikunen koira.

Mitään muuta väliähän tolla sentillä ei meidän ihmisille ole, mutta kasvattajana matalampi on sitoutunu kasvattaan rotumääritelmän mukaisia koiria. Toisaalta ne rotumääritelmätkin muuttuu kaiken aikaa. Silloon kun noille ihmisille tuli ensimmäinen yhteinen lapinkoira, Lecibsin Claudia eli Sumi, koko rodun nimi oli vielä lapinkoira, eikä suomenlapinkoira. Sumikin oli tyttökoiraksi tosi iso, mutta sai silti sertin heti ensimmäisessä näyttelyssänsä.

Suomenlapinkoirat rotuna kuulemma kutistuukin koko ajan kuin pyy maailmanlopun edellä. Viimeksi noita rotumääritelmän kokoihanteita on pienennetty vuonna 1996. Se on semmonen juttu, josta meidän ihmiset ei erityisemmin tykkää, sillä jos tarkotus on ihan oikeesti säilyttää poronpaimennukseenkin käytettyjen koirien ominaispiirteitä, ei rodusta silloon kannattais jalostaa mitään kirpun kokoista sohvaperunaa.

Kyllä pelkästään Seitan ja Ainun kokoerokin (42 cm ja 48cm) on jo niin merkittävä, että sillä on selvästi vaikutusta ulottuvuuteen ja esimerkiks liikkumiseen syvässä hangessa.

No, onneks meidän karvakorvien ei tartte murehtia mistään rotumääritelmistä. Ne on ihmisten hömpötyksiä semmoset. Meidän matalampi on sanonu meille, että me olleen maailman ihanimpia karvatassuja ja että tärkeintä on, että me ollaan terveitä, kilttejä ja onnellisia. Muuten saa kasvaarehottaa ku pellossa, kun ei meillä oo koskaan mitään pentutehtailua suunniteltukaan. Jos ei Seitalle löydy sopivaa sulhoa (ei nimittäin ole löytynyt vieläkään, vaikka yhteyksiä on otettu suuntaan ja toiseen) ja, jos Ainusta tulee ihan liian iso, niin sit saa se pentuhomma jäädä sikseen.

Syksy tulee..

Syksy tulee ja illat pimenee..Se vetää vähän haikeeks.
Vähän väliä sataa vettä, eikä iltaisin myöhään enää näe käydä metsälenkeillä..
Ainulla ja mulla on jo paksu talviturkki päällä, mutta Seita vasta kasvattelee pörröistä aluspaitaa. Lenkillä kumminkin tarkenee, kun tarpeeksi juostaan ja pelmutaan.

Ainu ei oo vielä hoksannu, että se on mua ja Seitaa paljon isompi. Tollee se heittäytyy selälleen ja nostaa tassut antautumisasentoon heti, kun me uhataan kutittaa se henkihieveriin. Saas nähdä, koska se hoksaa, ettei noin isoja koiria niin vaan kumoon kutitetakaan, jos ne ei itte tahdo.

Hirveesti hirmukärpäsiä

-Saaksä Seita kielen tällä tavalla?
-Tiätysti saan, mutta emmä nyt viitti. Mitäs jos juostais taas vähän välillä, ettei hirmukärpäset saa meitä kiinni.

Niitä onkin tänä vuonna ollu ihan kamalasti. Mäkin taisin vahingossa viedä turkissa niitä Lappiin muutaman (voi poro parat, jos siellä on pian niitä miljuuna). Kotiinkin niitä salamatkustaa meidän kyydissä joka metsälenkiltä. Eilen matalampi löys yhden Piiskukissastakin, vaikkei Piisku oo ulkoillu enää kahteen vuoteen. Se oli kai jotenkin loikannu meidän koirulaisten turkista. Ne on sitte iljettäviä ja puree kipeästi, mutta mä puren niitä takas.

Sopulidieetillä

Käytiin korkeemman ihmisen kanssa vähän pitemmällä telttaretkellä. Tällä kertaa ei ollu nuorisookaan mukana paimennettavana.

Matalampi pakkas mulle kyllä ihan hyvät eväät, mutta mä päätin kumminkin olla sopulidieetillä. Niitä oli siellä niin hirveesti, että sai napata vaan aina, kun tuli huikopalaa tarvis (matalampi on nyt kiukkunen, kun mä puhun tämmösiä. Se kun ei ollenkaan haluu syödä pieniä tai isompiakaan karvaisia eläimiä, mutta se ei ookkaan lapinkoira)
Yleensä me retkeillään semmosissa paikoissa, missä ei oo yhtä paljon ihmisiä kuin tuolla Saariselällä. Nyt päästiin kumminkin sinne yksien soittajapoikien keikkabussilla, niin ettei auttanu muu kuin sopeutua ruuhkaan. Kyllä se tietysti mulle ihan passas, että taukopaikoilla oli aina ihmisiä, jotka halus tulla rapsuttaan.

Aika sumuista siellä oli melkeen joka päivä, muttei sentään satanu kaatamalla, niinku kotona.

Ajatuksen voimalla

Uskotteks, että esineitä voi siirtää ajatuksen voimalla? Se on kuulkaa ihan helppoo, kun vaan vähän harjottelee. Kotona se onnistuu melkeen aina silleen, että mä tuijotan tiiviisti mun matalampaa ihmistä ja sit se antaa mulle mitä mä haluun. Korkeempaan se ei ihan vielä toimi, mutta sekin hoituu sillai, että sanon ensin matalammalle, mitä tahdon ja se sit pistää korkeemman asialle.

Tänään siellä iltaretkellä ei matalampi ollu mukana ja niin mun piti kokeilla ihan uutta konstia. Tossa kuvassa mä keskitän ajatukseni tohon fanipalapussiin ja kokeilen saisinko sen tulemaan kuonon ulottuville ihan pelkän ajatuksen voimalla. Vielä ei onnistunu, mutta oottakaas vaan, kun vähän treenaan.

Vientiä

Tänään meitä on viety ku kuoriämpäriä, vaikkei meissä kahvaa ookkaan. Aamupäivällä päästiin Pyrykoiran kanssa juoksenteleen, mutta silloon korkeemmalta unhottui kameran kortti kotiin. Illallakin meitä vietiin ja sillä kertaa Ainukin pääs mukaan, kun luvassa ei ollu riehuntaa epätasaisessa maastossa.

Syksy on kivaa, kun ei oo enää niin kuuma ja tuoksuu hyvälle. Metsäkin muuttuu koko ajan värikkäämmäks.


-Usmaaa, missä sä oooot?

Ira ja mä

Tollee me tänään juteltiin Iran kanssa, kun oltiin Hanhikankaalla juoksentelemassa. Se on sitte innokas ja energinen koiratyttö. Eetu, sen velipoikakin meinaa välillä ihan väsähtää sen vauhdissa. Mäkin jouduin välillä vähä huilaamaan.

Kahdestaan

Me käydään Seitan kanssa nyt lenkeillä ihan kahdestaan, ilman Ainua, kun sen pitää lepuuttaa sitä kipeetä lonkkaansa monta viikkoo.
On oikeestaan aika hauskaa liikkuu tällee, vähän niinku ennen. Ainu osaa joskus olla vähä rasittava, kun se roikkuu kaiken aikaa ton Seitan kimpussa ja kärttää sitä painimaan.

Hunajapupu

Tänään, kun Seita seisoi kotona portilla, ammattikoulun pojat vihelsi sille tien toiselta puolelta. Seitaa semmonen vähä hämmästytti, mutta matalampi selitti, että näteille tytöille pojat joskus viheltelee.

Rötköpörriäinen

-Miten niin hassu asento? Tää on oikeen mukava. Kokeile vaikka.

Onni onnettomuudessa

Meidän Ainu oli sit tänään siellä läpivalaisussa. Tollee se hymyili vielä siinä vaiheessa, kun ne odotteli eteisessä vuoroaan. Kotiinpäin ajeltaessa sitä ei sit enää hymyillyt.kään

Eläinlääkäri hoksas heti, ettei Ainu kävele ihan normaalisti, vaikkei se näkyvästi ontunukkaan nyt, kun ei se ollu riehunu. Sen lonkat, polvet ja selkäranka kuvattiin, eikä sieltä onneks löytyny mitään näkyvää vikaa. Yks varjostuma oli lonkassa, mut seki saattoi johtua kuvausasennosta.

Tommoset kolhut ei kuulemma kumminkaan oo pentukoirilla mikään pikkujuttu. Niistä voi tulla koko elämäks lonkkavika ja Ainu on selvästi jo ryhtyny muuttamaan kävelyasentoonsa, ettei sen selkään ja lonkkaan sattus.

Sille määrättiin nyt sit kuuri semmosta troppia, jossa on glukosamiinia. Sen pitäis auttaa pentusten nivelten kasvamista terveiks. Kipulääkettä tarttee syödä pari viikkoo ja pysytellä peräti kuukausi poissa riehuleikeistä ja maastolenkiltä.

Hohhoijaa. Mitenkähän me tosta kaikesta selvitään. Jos ei se pääse lenkille riehumaan, se repii ilonsa irti meistä, eikä lääkkeen ottokaan ihan ongelmitta suju. Tänään se heti hyvin taitavasti perkas kielellä glukosamiinit pois makkarasta ja sylkäs pillerin kaaressa menemään.

Joka tapauksessa me ollaan ilosia ja helpottuneita, kun ei niistä kuvista löytyny pahempaa. Sitäpaitsi Ainun lonkat ja polvet näytti hyvin tiiviiltä ja eläinlääkärin mielestä "perusterveiltä". Onni sekin - onnettomuudessa.

Ai, niin ja toi laatta tossa odotushuoneen lattialla on vaaka. Ainu painoi jo 17 kiloo! Tuleekohan siitä jättityttö.

Kuviokelluntaa

Kuviokelluntaa? Mitäs sitä muuta sadepäivänä.

Patti ja muita onkelmia

Nyt meillä on vähä kurjaa. Seitan massun alle ilmestyi jokin aika sitten patti ja tänään sitä käytiin näyttämässä eläinlääkärille. Onneks se vissiin ei oo mitään vaarallista, vaan joku semmonen tyrä, minkä eläinlääkäri vois kyllä aika helposti leikata pois, jos haluttais. Se lääkäritäti kumminkin sanoi, että omalta koiraltaan se ei sitä leikkaisi. Me nyt sitten vaan kattellaan päättääkö se patti siitä vielä pullistua. Leikellään sitten, jos siitä näyttää koituvan haittaa.

Siellä eläinlääkärin hyllyssä oli semmosia hammasluunameja, joita mekin jokin aika sitten saatiin joka ikinen aamu. Seita tunnisti sen heti ja meinas pihistää yhden, kun se oli sopivasti kuonon ulottuvilla, mutta korkeempi tietysti kielsi ja muistutti vielä siitäkin, että Seitan tassut rupeaa niistä luista kutiamaan. Se on kai jotenki niille allerginen.

Ainukin on taas kipee. Sen lonkka ei ota parantuakseen, vaan menee pahaks aina, kun käydään vähän rankemmalla riehulenkillä. Korkeempi puhui siitäkin tälle paikalliselle eläintohtorille ja se sanoi, että kyllä se kinttu nyt kannattais kuvata. Matalampi tossa just parasta aikaa yrittää tilata sille aikaa röntgenkuvaukseen, mutta eläinklinikan puhelin on koko ajan varattu. Täältä pitää ajella aika kauas semmosten kuvaamislaitteitten perässä. Onneks siellä klinikalla, missä me käydään, on tosi kivat hoitajat ja lääkärit. Me ollaan Seitan kanssa käyty siellä kummatkin ja nyt on sit Ainun vuoro.

Onko se kissa?

Vinskikissa on kiiltäväturkkinen, kookas, nuorena leikattu kolli, jonka ääniala on heleä sopraano. Äsken kuuntelin kummissani, mikä sitä mahtoi laulattaa, kun se kulki toisessa päässä taloa maukuen kirkkaalla äänellä. Kuten muutkin otuksemme, se vastaa, kun sille puhutaan ja niin se lähti tullatassuttamaan olohuoneeseen, kun huutelin sille kysymyksen: "Mikä Vinskillä on hätänä?"

Parin muun kissan saattelemana se tassutteli viereeni ja pudotti lattialle PUNAISEN CHILIPAPRIKAN. Nappasin kameran pöydältä ja aloin räiskiä kuvia, kun paikalle ehti myös Vinskin Mimmisisko ja Muskakissa. Varjellen aarrettaan, Vinski nappasi tulisen herkkunsa takaisin suuhun ja lätkäisi varmemmaksi vakuudeksi siskoaan käpälällä otsaan.

Kun seurue viimein kaikkosi takaisin keittiöön, hoksasin harmikseni, että kamerasta puuttui muistikortti.

Hiukan hämmästyttää tuon otuksen mieltymykset. Vinskihän on se sama kissa, joka useammassakin tämän blogin kuvassa leikkii vedellä. Se myös rakastaa tuoretta valkosipulia ja näköjään muitakin voimakkaita makuja. Olen kasvattanut nuo chilit itse ja yksikin hedelmä teki kattilallisesta kalasoppaa niin tujua, että keittoa piti laimentaa toiseenkin astiaan. Vinskiä maku ei tuntunut hirvittävän. Onkohan tuo otus kissa ollenkaan?

Vuoteenlämmittäjiä

Meidän ihmisten tarttee varmaan hankkii kohta isompi sänky...Mut eipähän tarvii kenenkään palella pakkasöinäkään - varsinkin, kun tonne sekaan änkee vielä pari kuumaa kissaa.

Nallemainen olo

No, nyt on efektit kohdallaan. Mulla on tosi nallemainen olo. Jostain syystä matalampi ei kumminkaan tahdo halia mua, enkä mä ymmärrä miksi. Ellei sillä oo sit jotain tekemistä sen kanssa, että löysin metsästä karhunkakan ja pyöriskelin vähän siinä.