Otus

Tänään on ollu vähä kumma päivä. Aamuvarhaisesta iltaan saakka jouduttiin oleen ton matalamman kanssa yhdessä ahtaassa huoneessa kaikki kolme koiraa ja Villiminttukissa (Piiskukin oli ensin, mut se pääs jossain vaiheessa karkuun ja vietiin muualle).

Olkkarista kuului kova pauke ja rytinä. Siellä rakennettiin kuulemma meille savupiippua. Pari kertaa sentään päästiin yksitellen remmissä pihalle pissalle ja silloon me hoksattiin toi otus!

Tai mä ja Seita hoksattiin. Essihän ei enää kauheesti mitään huomaa, kun ei se paljo nää eikä kuule. Tänäänkin se kyykistyi vessastaan puolen metrin päähän yhdestä puskasta, jonka alla lymyili naapurin punainen pantteri. Onneks se kisu ei tullu silmille, kun ei Essi huomannu säikyttää sitä. Mutta tosta otuksestahan mun piti kertoo.

Mä en tiedä mikä se on, mutta heti kun bongasin sen, päättelin, että toi tarttee ajaa karkuun. Meidän pihalle ei tommosia vaaleanpunaisia kärsäkkäitä kaivata pasteeraamaan. Se oli kumminkin aika lujaluontoinen kaveri, eikä lähteny karkuun. Nuuhkaistuani mä tietysti tajusin, ettei se ollu elävä ollenkaan, mutta aika hyvin se esitti.

Seita käyttäytyi sitten ihan toisella tavalla. Se ei olis edes huomannu sitä, ellei matalampi olis osottanu, että kato nyt tota. Seita ei suinkaan rynnänny sen kimppuun niinku mä vaan otti länkkäriasenteen ja lähti inkkarityyliin hiipimään lähemmäs. Kun se pääsi nuuhkutteluetäisyydelle, se noudatti tarkasti koiraprotokollaa ja haistoi ensin takapäästä, sit kärsäpäästä ja lopuks ihan ympäri. Sit vasta se uskoi, ettei se oo mikään elävä otus.

Niin me ollaan erilaisia, vaikka siskoksia ollaankin.