Son mä vaan

Toi korkeempi ihminen tykkää leikkiä meidän kuvilla ja melkeen pieneltä sudelta se pisti mut tossa tämänpäiväisessä näyttämään. En kumminkaan oo kuullu susista, joilla olis punaiset valjaat päällä, joten ei tartte pelätä. Son mä vaan ja mä oon ihan kiltti.

Samaan suuntaan

Ihmiset kuulemma huomaamattaankin matkii toistensa käytöstä, varsinkin silloin, kun ne tykkää toisistaan tai tahtoo muusta syystä osoittaa olevansa samalla aaltopituudella.
Me koirat tehdään ihan samoin. Matkitaan me ihmisiäkin, mutta vielä enemmän toisiamme. Seitan kanssa me usein liikutaan ihan kuin oltais näkymättömällä narulla kiinni toisissamme.
On kivaa, kun toinen ymmärtää ilman, että tarttee vääntää rautalangasta.

Seita kans

Seita halus kans ittestään tommosen satukuvan tänne. Yleensäkin se haluu aina kaikkea sitä, mitä jollakin muulla on. Se on sen luonne.

Tänään me oltiin vähä tuhmia ja karattiin siltä naapurin sedältä, joka hakee meitä mukaan marjaan. Me häivyttiin vaan, eikä kerrottu minne. Se huuteli meitä melkeen puoli tuntia ja sit, kun lopulta tultiin takaisin , haistiin kuulemma kamalalle.

Kivaa meillä kyllä oli ja kun tultiin kotiin, mä menin heti kertoon sen matalammalle sänkyyn, kun se nukkui siellä vielä. Jostain syystä se ei oikeen ilahtunu, vaan nousi ylös aika vikkelästi ja mutisi jotain pahankurisista, karkailevista haisunäädistä..

Helpottaa jo

Se eläinlääkäri sit kävi ja pisti mua isolla neulalla niskaan. Se silitti mua ja sanoi, että harvoin näkee näin kilttejä koiria.

Pari päivää mä olin sit aika nuupallani, mutta eilen rupes helpottaan. Tuli taas ihan koiramainen olo ja matalampi ihminenkin huomas, että mä oon toipumaan päin, kun jaksoin pitkästä aikaa tehdä pahaa ja kävin tyhjentämässä kylppärin roskiksen.

Tänään oli sitten jo kiva päivä. Korkeempi ihminen tuli pitkältä reissulta kotiin ja me päästiin sen kanssa metsään. Aurinkokin paistoi monen sateisen päivän jälkeen. Ehkä tää tästä vielä iloks muuttuu.

Hirmuinen niveljalkainen

Noi meidän poikakisuthan ei oo mitään ihan höyhensarjalaisia kumpikaan, mutta joko fiksuja tai vähä vellihousuja ne taitaa olla.

Tyttökissat meillä on nimittäin hurjia metsästäjiä. Ne nappaa kärpäsetkin suoraan ilmasta, mutta kollipojille meinas tänään tulla hätä käteen, kun keittiön lattialla juoksi hirveen iso hämähäkki.

Noi kuvat ei oo just siitä nimenomaisesta tapahtumasta, kun matalammalla oli niin kova kiirus pelastaa sekä kissapojat että hämyhässi. Se kuulemma OLI tosi iso niveljalkainen, ainaskin neljä senttii pitkä, eikä kumpikaan poikakisuista uskaltanu koskee siihen vaan seisoi turvallisen välimatkan päässä aika järkyttyneen näköisinä.

Tyttökisut ja me koirat ei oltu vielä paikalla, joten matalampi sai sen villielukan pyydystettyä juomalasiin ja kiikutti pihalle turvaan. Kissapojat oli kumminkin vielä pitkään silmät kauhusta ymmyrkäisinä. Ne kai ei oo tommosina sisäkissoina tottunu ihan noin suureen riistaan.

Surullinen

Tänä aamuna käytiin korkeemman ihmisen kanssa eläinlääkärillä. Se lääkäritäti oli ihan kiltti. Ei satuttanu, vaikka joutui ajelemaan karvat mun massusta, että nähtiin ultralaitteella, että mun vattassa tosiaan on niitä pentusia.

Sitten annettiin semmonen piikki, jonka pitäis tappaa ne pienet koiranalut. Se teki mut surulliseksi. Samoin mun ihmiset, eikä se eläinlääkärikään kovin iloinen ollu. Huomenna se tulee tänne kotiin antamaan mulle vielä toisen piikin, kun korkeempi on töissä, eikä pääse viemään mua sinne lääkäriin, eikä toi matalampi pääse oikeen minnekkään..

Mun vauvat on nyt vissiin kuollu ja me ollaan kaikki aika surullisia. On kurjaa, että tää maailma on niin julma paikka, että pitää harkita tarkkaan millaisia koiranlapsia tänne kannattaa hankkia. Mun ihmiset haluais kyllä pitää vaikka kaikki mun vauvat, mutta ne tietää, ettei ne pystyis huolehtimaan niistä.

Onneks mä en oo ainakaan vielä kovin kipee, vähän allapäin vaan. Ehkä tää taas joskus tästä...Nyt on kumminkin aika ankee olo.

Näin se tehdään

Mä näytän nyt teille oikeen havainnollisesti tällee kuvan kanssa, kuinka kannattaa hoitaa semmonen ongelma, jos toinen ihminen kieltää jotain, mutta se toinen on vielä taivuteltavissa.

Meidän matalampi on joskus aika nipo, mutta kun mä meen tollee äärimmäisen surullisena kertoon korkeemmalle, että se on taas ollu mulle ilkee ja kieltäny jotain kivaa, niin melkeen aina korkeempi heltyy ja antaa luvan.

Mä oon jo tossa pelissä aika taitava.

Utelias, unelias kissa

Kisut on uteliaita otuksia. Ne tahtoo aina kokeilla kaikkea uutta. Jos makkariin ilmestyy uus sängynpeitto,niinku tänään, pian sinne on koko kattilauma tunkemassa testaamaan. Piisku ainaskin oli sitä mieltä, että hyvä tää on, vaikkei ookkaan punanen.

Me koirat ei olla ollenkaan samanmoisia. Seita varsinkin suhtautuu aika varautuneesti uusiin juttuihin. Mä kyllä oon ihan rohkee tutkimaan asioita ja huomaan ihan kaiken, mutta emmäkään ny ihan tommonen oo, ku noi katit. Mutta eikös jossain ulkomailla ookkin semmoinen sanonta, että soli just uteliaisuus, joka vei joltain kissalta hengen.

Onneks ei ainakaan toistaseksi yheltäkään meidän kisuista.

Odotellaan ja toivotaan

Me käytiin sit korkeemman kanssa tänä aamuna siellä eläinlääkärissä ja se tohtori oli ihan mukava naisihminen. Se tuumas tätä mun probleemia uudelleen ja sanoi, ettei se aborttipiikki kumminkaan ihan riskitön ole kenellekään. Niin ne sitten korkeemman kanssa päätti, että mulle tehdään joku ultraäänitutkimus parin viikon päästä. Sillä kuulemma näkee onko mulla pentuja vattassa vai ei ja jos sit on niin surkee tilanne, että on, niin voi sen piikin antaa vielä silloonkin.

Nyt vaan odotellaan ja toivotaan hartaasti, että pentusia ei ole tuloillaan. On mussa kuulemma kyllä kova vahtiminen, kun oon niin mahdoton poikien perään. Eläinlääkärin odotushuoneessakin bongasin yhden komean poikakoiran ja yritin kiskoutua sen lähelle niin, että tassut vaan suti liukkaalla , vaikka yleensä osaan käyttäytyä hillitymmin On nämä tämmöset vaan aika rasittavia miälenhäiriöitä..tulee meinaan tavallista enemmän vääntöä noitten ihmisten kanssa monestakin asiasta.

Essimuori

Meidän Essi on hirmuisen vanha koira. Jos se olis ihminen, se sais vuoden kuluttua ajaa jo autoa ja äänestää. Sen äiti oli kans suomenlapinkoira ja sillekin kävi tällai nolosti, ku mullekin, että tuli heilasteltua vähä vääränmoisen sulhasmiähen kanssa. Sen rakkauden hedelmänä syntyi sitten tuo Essi ja liuta muitakin, keskenään eri näköisiä pentuja. Osalla oli kuulemma ihan lyhkäiset töpötassutkin.

Essin tassut oli nuorempana tosi hyvät ja mahdottoman fiksukin se kuulemma oli. Sillä on aina vaan ollu niin huonot hermot, ettei sitä oo oikeen voinu viedä minnekään, kun se pelkää kaikenlaisia asioita.

Siinä, ettei se enää kuule, eikä nää kunnolla on semmonen hyväkin puoli, ettei se hoksaa enää säikkyä esimerkiksi ilotulituksia. Tassut sais kyllä olla vähän paremmassa kondiksessa. Ei oo yhtään kivaa, kun takajalat on ihan jäykät, eikä sängyn alta pääse enää itte pois, jos sinne sattuu menemään.

Ei murehdita nyt

Ei me murehdita vielä. Maanantaina ja tiistaina vasta mun pitää sinne eläinlääkärille ja se voikin sit vetää vakavaksi, mutta siihen saakka otetaan ilo elämästä irti.

Se onki viime päivinä ollu helppoo, kun ollaan päästy joka päivä moneksi tunniksi retkille metsään, soille ja järvelle. Meillä on tommonen mukava ihmiskaveri, joka hakee meitä lainaksi niin, että päästään lenkille silloinkin kun korkeempi ei jouda. Eilenkin taidettiin marjastaa ainaskin viis tuntia.

Ei me kyllä Seitan kanssa hirveesti marjoista piitata. Noitten ihmisten edellinen lappari kuulemma söi kyllä mustikoita mieluiten suoraan ämpäristä, mutta mättäältäkin, jos ei kiposta annettu ja Essillekin maistuu puolukat.

Me vaan juoksennellaan ja nuuhkitaan ja sit, kun rupeaa väsyttään, mennään sen marjastajan viereen nukkumaan niin, että jos sitä sattuis vaikka huvittaan, vois aina välillä rapsuttaa.