Tyhmät, rakkaat koiranpoikaset

Eilen oli kyllä kamala päivä. Kamalinta oli tietysti se Ainun katoaminen, mutta matalamman tietsikkakin hajosi ja se tarkoittaa sitä, ettei meistä nyt saada tänne vähään aikaan kuvia.

Ainu kumminkin nukkuu nyt litimärkänä keränä tossa lattialla ja sillon takajalka kipee. Mitään haavoja siinä ei näy, mutta se ontuu toista ketaraa niin, että tilattiin sille huomisaamuksi aika lääkärille ja annettiin kipulääkettä niinku lääkäri neuvoi.

Tää koko juttu meni niin, että eilen illansuussa oltiin korkeemman ihmisen ja sen metsäkaverin kanssa lenkillä. Seita hoksas kauempana jonkun mielenkiintoisen jutun ja lähti vipeltään puitten lomaan. Ainu lähti perään ja lopulta mä myös.

Kun viimeinenkin hännänhuiskaus oli hävinny, korkeempi kutsui meitä takas ja Seita ja mä tietysti tultiin, mutta tosta ipanasta ei näkyny enää jälkeäkään. Eikä sitä löytynyt, vaikka korkeempi ja se toinen mies etsi puoleen yöhön saakka.

Sit piti tulla kotiin muutamaksi tunniksi nukkumaan, kun oli jo niin pimeetäkin. Kun aamu valkeni, lähettiin uudestaan ja kahdeksan jälkeen se märkä, ontuva ja sangen helpottunut pikkupiski sit löytyi. Voitte arvata, että oltiin iloisia, kun saatiin takas tuo hölmö höpötassu. Ihmiset kerkes yön aikana pelätä jo vaikka mitä..

Kaipa eläinlapsetkin on vähän pöhköjä ennenkuin ne vanhenee ja viisastuu. Oli Ainun Utusiskokin mennyt viime viikolla puraisemaan varsaa takajalkaan ja arvaahan sen, miten se hepanpentu siihen vastas. Nyt ontuu Utukin. Toivottavasti ei kummallekaan siskokselle jää nyt vaivaksi mitään pysyvää.