Villiminttu

Villiminttu on meidän toiseksvanhin kissa. Se on pieni, pörröinen, hyväntuoksuinen ja hurrrrja. Kesäisin se viettää aikansa ulkona ja huvittelee leikkimällä kyykäärmeiden kanssa ja metsästämällä valtavia vesimyyriä. Miisu ja se onkin meidän ainoat ulkokissat, koska niiden jälkeen ihmiset on vähä viisastunu, eikä ole päästäny myöhemmin taloon otettuja kisuja enää vapaina juoksentelemaan. On ne joskus yrittänyt Villiminttua ja Miisuakin totuttaa sisäkissailuun, mutta se oli kuulemma sillä kertaa mission impossible.

Eilen oli tuolla vähä kauempana joku iso paloharjoitus. Punaisia letkuautoja huristeli tietä pitkin isona letkana ja perässä kaahasi jono lippalakkipäisiä juntteja (mitähän ne mahtaa olla. Mä nimittäin kuulin ton ilmaisun tolta matalammalta ihmiseltä) kattomaan missä palaa.

Siinä ruuhkassa Villiminttu meinas jäädä auton alle ja niin noi ihmiset sitten haki sen väkisin sisälle. Se ei ollu siitä ollenkaan ilonen ja nosti aika pahan märinän. Niin korkeempi päästi sen sit sinne kisujen ulkoiluhäkiin, jossa on vähän kattoa kans, eikä sieltä tähän mennessä ole kukaan muu katti karkuun päässyt.

Villimintulle kaksmetrinen aita kanaverkkokattoineen oli vaan pieni hidaste. Siltä meni tilanteen kartottamiseen suurin piirtein kakskyt sekkaa ja saman verran siihen, kun se kiipes seinää ylös ja keplotteli itsensä verkon yli vapauteen. Muut kissat istui maassa silmät ihailusta ymmyrkäisinä ja kattoi tarkasti mallia. Ainaskin Mimmi ja Muska oppi varmasti kertakatsomalla kuinka se tehdään. Joten hyvä on, että kohta häkki puretaan ja kuljetetaan uuteen kotiin.

Ehkä siellä onnistutaan sit kehittään joku Villimintunpitävä systeemi, kun ei se voi enää uudessa kotona kuleksia vapaasti pihakissana. Panssarilasit ja kolmen metrin muuri vaikka... Kissapaimenkoiraks ja Villimintunvahdiksi mä en ainakaan lupaa ruveta. Siinä on kyllä liian kova pähkinä purtavaks jopa mulle.