Karvaista kuntoutusta

Mitä vanhemmaks mä kasvan, sitä viisaampi koira musta tulee. Nyt mä jo huomaan paljon asioita, joita en ennen ymmärtäny. Mä tiedän, että tolla meidän matalammalla ei oo asiat hyvin, kun se nukkuu aina, on aina kipee ja surullinen, eikä jaksa usein leikkiäkään meidän kanssa.

Nyt, kun korkeempi on ollu paljon poissa mä oon ottanu asiakseni pitää huolta siitä. Mä käyn aamuisin ihan pehmoisesti kysymässä, olisko nyt jo aika nousta ylös ja, jos ei oo, käyn uudelleen parin tunnin kuluttua.

Luontaista elämäniloanikin mä yritän vähä himmailla, jos huomaan, ettei se nyt oikein jaksa mitään riehuntaa. Eilen aamulla meillä oli kyllä aika kivaa, kun se hoksas aamupissatuksella, että mä meinasin ihan haljeta elämisen ilosta, mutta kattoin sitä silleen varovasti, että saanko. Kun se sano, että "saat" ja "oot sä ihana koira" mä hyppäsin melkeen suoraan ilmaan, heittelin kuusenoksia ja otin parit lumipesut ihan noin vaan päällimmäisen energian purkamiseks ja ihmistä rupes väkisinkin hymyillyttään.

Tällä viikolla me on saatu pari kertaa raahattua se uloskin ja omaa pihaa kauemmas, kun ollaan oikeen nätisti selitetty, että meillä olis nyt hirvee hinku kävelylle. Tänään se viimein haki vintiltä oikeen kunnon kengätkin, semmoset, missä ei oo silee pohja ja korkeita korkoja ja nyt me päästiin Seitan kans molemmat yhtä aikaa remmilenkille, kun ei tarvinnu pelätä, että kiskotaan se kumoon.

On tässä kyllä kahdellekin lapinkoiralle ihan täysi työ. Meinaan, jos toi matalampi pitäs saada vielä ihmisten kirjoihin kuntoutettua, mutta kyllä me kovasti yritetään.