Essiä ei ole enää

Kun mä tulin näitten ihmisten omaksi koiraksi, Essi oli vasta 15 vuotta vanha. Se oli saanu olla pitkään pentu, kun sen emo hoiti sitä kolmetoista vuotta. Mulle on kerrottu, että se oli pienenä yhtä sporttinen ja tarmokas kuin mäkin, mutta en mä tiedä uskoisinko, kun ei se Seitan ja mun kanssa enää paljon jaksanu riehua.

Vuosi vuodelta se harmaantui ja tassuja alkoi särkeä. Sateisilla säillä ne nappaili ton matalamman kanssa lääkkeitä vierekkäisistä purkeista ja jotenkin ne pärjäili viime viikkoon saakka. Sitten Essiressukka meni niin huonoon kuntoon, että ihmiset tiesi, että nyt ei enää parempia aikoja ole odotettavissa.

Aamulla korkeempi nosti sen autoon ja matalampi jäi kotiin itkemään. Kyllä me kaikki eläimetkin tiedettiin, että nyt on hyvästien aika. Sitten Essi tuotiin takaisin kotiin ja laitettiin kuoppaan syreenin katveeseen nukkumaan. Siellä sen tassuihin ja vatsaan ei ainakaan enää tee kipeetä.

18 vuotta on pitkä elämä koiralle ja ihmisellekin. Meidän matalampi oli auttamassa Essiä maailmaan ja sen ikipentu se aina olikin. Mitenkähän me saatais se nyt huomaamaan, että vaikka meillä kaikilla on Essiä ikävä, just nyt meillä on vielä aikaa iloita toisistamme ja pitää toisistamme huolta.

Kiitos rakas Essi kaikista yhteisistä vuosista. Odotathan meitä siellä koirien taivaassa. Matalampi on luvannut tulla aikanaan sinne samalle osastolle kans, jos vaan päästetään..