Kissat

Kissoja on kaiken kokosia, näkösiä ja tapasia niinkuin meitä koiria ja ihmisiäkin. Se taisi olla ihan ensimmäinen asia, jonka mä tässä talossa opin. Täällä on niitä nimittäin viisi.

Mun ihminen ei hirveesti diggaa geeneistä ja evoluutiosta. Se haluis ajatella, että vaikka ne on tärkeitä, henki ylittää kumminki aineen, kuten se yks päivä mulle höpötti ja mä olin kovasti ymmärtävinäni. No, onneks se selitti, että tässä tapauksessa se tarkottaa, että mun synnynnäisen petoilun pitäis jäädä kakkoseksi mun kiltille luonteelle. Toisin sanoen, että kissoja ei saa purra, eikä jahdata. Mun mielestäni sellanen henki ja sivistys (siitäki se on mulle yrittäny luennoida: "tarttee viedä sut ihmisten ilmoille, että vähän sivistyt "jne.) on ihan tylsää.

Enemmän kuin ton matalamman ihmisen puheet mua on tässä asiassa sivistäny Piisku, tämän talon muhkein kissa. Se on niin iso, että vois halutessaan vaikka istuu pienen lapinkoiran lyttyyn. Onneksi se ei haluu. Muutamaan kertaan se on kyllä ilmottanu, että saattaa ruveta semmosta harkitsemaan, ellen mä lopeta näitä petoilujuttuja.

Nyt, kun Seita on tullu mulle leikkikaveriksi, meillä menee kissojen kanssa paremmin. Me purraan siskon kanssa toisiamme ja kumpikin tietää, milloin pitää lopettaa. Ei musta kyllä koskaan semmosta kesykarhua tuu kuin näitten ihmisten entinen lappari oli. Se kun oppi olemaan kiltti pesästä pudonneille linnunpojillekin. Ehkä mä kumminkin opin vielä olemaan kissoille kaveri. Ollanhan me kumminkin samaa perhettä.